”..puut aistivat kipua, niillä on muisti ja puuvanhemmat elävät metsässä yhdessä jälkikasvunsa kanssa.” (Peter Wohlleben , Puiden salattu elämä, 2016, 18)
Maailman tunnetuin puitten puolestapuhuja – tämä Peter Wohlleben – inhimillistää puita niin pidäkkeettömästi, että lukija tuntee olevansa satumetsässä, jossa puut kuiskivat koko ajan toisilleen asioita – tai viestivät juuriverkossa. Wohlleben tuntee puut ja asiansa, mutta häpeämätön inhimillistäminen vie tekstistä uskottavuuden. Siksi onkin kiinnostavaa hakea personifioinnin sijaan päinvastaisia kirjoittamisen strategioita.
Wohlleben on erinomainen puitten tuntija, mutta vedotakseen lukijoiohin hän sanoo sadoin eri tavoin, että ”puu on kuin ihminen”. Kun hän yrittää tehdä puun asioita helppotajuisiksi ja tekee satumetsää.
Ehkä ymmärrystä lisää päinvasatinen, ”puu ei ole ollenkaan kuin ihminen” mutta me voimme olla kuin puu, ymmärtää inhimillisen tuolle puolen. Sitä nämä minun harjoitukseni ovat: otan Wohllebeniltä inhimillistävän vertauksen ja kiellän ihmisenkaltaisuuden siinä, ja samalla pyrin sanomaan sen konkreettisesti.
Metsä on oma hälyytysjärjestelmänsä, hän sanoo: metsässä ”uutisten nopea leviäminen taataan useimmiten ottamalla sienet avuksi. Sienirihmastot toimivat internetin valokaapelien tavoin” ( Wohlleben 2016, 27).
Juuriston maanalainen elämä on kuuitenkin käsittämättömän hidasta.
Metsä on olemassa ennen kaikkea maan alla: se on kietoutuneena juuristona sekä sienirihmastona. Se elää hitaasti, vuosien kuluessa muodostuu yhteyksiä, mutta voiko nesteiden verkkaisesta liikkeestä edes viestintänä; jos viesti kulkee vain noin yhden senttimetrin minuutissa. (Jos olen puu, jonka juureen iskee kirves, koen sen ehkä kahden tunnin kuluttua iskusta. Kipua se ei olisi, vaan eräänlaista jomotusta, ja senkin olisi sykkeeltään sata kertaa hitaampaa kuin tuo sydämeni tahdissa jomottava oma kipeä kohtani.)
Tiedän vain vähän, mutta juuristossa nesteet liikkuvat hitaasti, samoin kemialliset reaktiot. Kuinka kauan puun kaatamisen jälkeen menee aikaa, ennekuin kanto saa tiedon että se ei enää elä: päiviä, viikkoja, kuukausia – ei ehkä koskaan. Kuolleella ihmisellä parta kasvaa jonkin aikaa ja kynnet – ja ne ovatkin lähimmät puumaiset vertauskohdat ihmiseen. Puun neulaset yhteyttävät vielä kauan, neulaset kuolevat ehkä vasta kun vuodenaika vaihtuu. Ihmisen rytmin kieltäminen auttaa ymmärtämään eron: puun rytmi on neljä sykäystä vuodessa. Näkyvä viesti puun kuolemasta välittyy hitaasti, neste nousee kantoon kuin veri, joka alkaa valua vasta seuraavana päivänä pyövelin käynnin jälkeen. Tuo hidas rytmi on toisaalta pitkää, jos ihminen saavuttaa täyden mittansa ehkä 18 vuoden iässä, havupuulla se on noin 100 vuotta, jolloin se tavallisesti kaadetaan.
Viesti voi kulkea niinkin hitaasti, että kanto ei kuole koskaan.
Voi myös olla, että kanto elää vielä 400 vuotta, koska tiettyjen lehtipuulajien juuristot ja sienirihmastot voivat välittää myös kannon juuriin sokereita. Näin kanto osallistuu metsän superorganismiin koko luonnollisen ikänsä ajan. Tämä on Wohllebenin esimerkki (2016,20 – 23), tosin hänen kielellään sanottuna ”kuolemantapauksen” jälkeenkin tuon puun juuristo voi elää metsäyhteisössään vielä pitkään.
Riston työhuone 