Kauneuden biometriikkaa, tarkentava kysymys

”Biometrinen data kertoo mitä kehossasi ja aivoissasi tapahtuu, paremmin kuin mitä tietoisesti ymmärrät. Koska tunteet ovat biokemiallinen prosessi, kropassa ja aivoissa olevat anturit välittävät tunnetilastasi tarkan tiedon – ja valitsee musiikkia, taidetta ja lukemista sen perusteella.”

Yksinkertaisesti: Jos kauneus on katsojan silmässä, niin miksei tuohon silmään voisi asentaa kauneutta mittaavaa anturia. Kauneuden kokemuksesta uskotaan saatavan biometristä dataa, jonka perusteella kauneutta annostellaan sinulle oikealla tavalla ja oikealla hetkellä.

Epäilevästi: Ehkä kauneuden kokemus ei ole narsistinen, vain minun hormoonitoimintani seuraus, vaan tavallaan yhteisöllistä hormoonitoimintaa.  Muutenkin pirstaloituvassa maailmassa, jos on kauneuden kokemus jonka jakaa, niin miksi ihmeessä sallia sen katkaiseminen. Vai onko olemassa sosiaalista biometriikkaa, ja missä on sen tunnekeskus ?

 

Aristotelen lause onnesta

”Onni on jotain, mitä on vaikea ottaa ihmiseltä pois” sanoi Aristoteles.

Miten yksinkertainen ajatus – ja miten kummallinen. Onnihan on sitä, mitä tavoitellaan. Aristoteles esittää meille tuttuna tosiasiana jotain täysin päinvastaista, onnella on taipumus asettua meihin ja pysyä meissä. Se on yksinkertaista koska onni kuuluu meille.

Ihmisestä voidaan tehdä onneton, hänet voidaan raunioittaa: mutta se edellyttää väkivaltaa, koska hän ei luovu vapaaehtoisesti onnestaan.

 

Kategoriassa 1

Virke, jonka ympärillä lepattaa

PERHOSEN HERÄÄMISVIRKE jossa tapahtuu prosessi. Lause etenee hyvässä järjesyksessä, siten että perhosen heräämisestä ja vahvistumisesta noustaan kliimaksiin, kun perhonen lentää:

Kevätauringon lämmössä perhonen virkoaa pitkästä horroksesta, levittää siipensä kerätäkseen mahdollisimman paljon auringon lämpöä ja lehahtaa lentoon.

 

Tarina, jossa ei vielä ole esseen elementtejä

  • KIRJOITTAMISKYLÄSTÄ KOTOISIN

Minä polveudun kannasta, joka on kotoutunut kirjoittamiseen. Rannalla ollessaan kotopuolen ihmiset kirjoittivat ensin sormellaan hiekkaan, sitten he käyttivät kynää, pientä keppiä. Aallot tulivat aina vaarallisen lähelle kuin tavoittelisivat heitä. He keräsivät sileitä valkoisia kiviä ja asettelivat niitä merkeiksi louhikkoiseen rantaan, varoittamaan aalloista. Mutta kesävieraat pitivät aalloista hiekkarannalla ollessaan, kaikki he kirjoittivat koko loman ajan postikortteja ja kirjeitä.

Ilman ahkeraa ilmoittelua (Huone ja aaminainen) ja kylttejä (TV ja kylpyhuone) , kesävieraat eivät olisi osanneet tulla kyläämme. Ensimmäiset sanat, jotka opin jäljentämään olivat: ”tänään tuoretta savukalaa”.

Kyläpoliisi kirjoitti varoituksia meille lapsille, jotka pyöräilimme liikennesäännöistä piittaamatta. Sama toistui myöhemmin mopon kanssa, tosin me olimme jo nuoria ja varoitukset muuttuivat sakkolapuiksi.

Kalastajat kirjoittivat aamuisin liitutauluihin, mitä kalaa oli saatavissa. Ahventa, kuhaa, haukea, kampelaa ym. Heidän nuoret apulaisensa kertoivat törkeitä juttujaan kalasatamassa, he kuvasivat meille miten törkeästi V ja A ovat saaneet alkunsa. Sitten he polttivat nämä kirjaimet laudanpalaan ja ripustivat ne veneidensä kylkiin.

Kotona ei ollut yhtään kirjaa. Itseasiassa osasin juuri ja juuri puhua mennessäni koulun. Olin katsellut vain kuinka taitavasti Kylli-Täti loihti kissan siveltimellään ja kertoi TV-ruudussa kuinka maukasta oli kerma kissalle. Tarina ja siveltimen vedot mustavalkoisessa ruudussa vaikuttivat järistyksen tavoin pieneen lapseen, halusin heti olla kissa ja kermaa halusin lautaselle heti siitä paikasta. Ojentelin sisäsisiä jäseniäni ja muistan vielkäkin kuinka rohkeasti lähdin liikkeelle, häntää heilauttaen. Hyppäsin tuolille ja siitä ikkunalaudalle, ja ulos: putosin neljälle tassulleni ja sain vainun.

Kirjoihin tutustuin vasta adoptiovanhempien tykönä. Kodissani kirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, ja siirrettävien rappujen avulla pääsin tutkimaan myös ylimmän hyllyn kirjoja. Voit vieläkin nähdä nuo kirjahyllyt Tottisalmen perillisen filmiversiossa (1940).

Rakastin kirjoja, romaaneita, almanakkoja, tietosanakirjoja, alkukirjaimia, latinankielisiä sanoja, ruotsinkielisiä sanoja ja suomenkielisiä sanoja; rakastin numerosarjoja, sivunumeroita, otsikoita; rakastin väritettyjä kuvia, ruskeasävyisiä seepiakuvia, piirroksia.

Mutta erityisesti minä paneuduin läpinäkyviin sivuihin kuvien välissä, ja kun ne tulivat täyteen siirryin tyhjille sivuille kirjojen alussa ja lopussa.

 

Haluaisin blogin ilman bloggeja

Verkko on siirtymässä virraksi. Web in flow.Olen kuukauden ajan nauttinut feedlystä, josta on tullut kuin oma aikakauslehti jonka olen itselleni sommitellut. Olen huomannut kuinka virta vaatii seuraamista. Ja mitä useammin päivität blogisi, niin sitä useammin virtaat toisten huomiokenttään.

Virta ei vain vapaua, se myös sitoo. Samalla tavalla kuin fwitter tai facebook, statuspäivitykset virtaavat. Tässä tekstivirrassa meilejä ja blogeja on pidetty jo vanhentuneina, teetkö itsellesi blogin, lokeroidutko suojamuurien sisään vai heittäydytkö flown valtaan. Are you bloggiering? Streamst du schon oder bloggs du noch ?

Heittäytyisin mielelläni virtaan, jos löytäisin sopivan kirjoitusvälineen sitä varten. Haluaisin facebookin ilman graafista krääsää, tai twitterin joka mahdollistaa kokonaisen kappaleen kirjoittamisen. Ennen kaikkea haluaisin blogin, jossa keskustelu tulisi blogitekstin rinnalle eikä alalaatikkoon.

Kieli on vaan aina käyttäjäänsä viisaampi, eivätkä blogitkaan pääse kohtalostaan vaan muodostavat bloggeja.

Onko toiminta samaa kuin läsnäolo verkkomaailmassa ?

Läsnäolon tunne verkossa on ollut teoreettisen käsittelyn kohteena jo jonkin aikaa. On kysytty kuinka virtuaalimaailma luo omanlaistaan läsnäoloa. Yksinkertaisin käsitys oli tietysti se, että grafiikka ja tilan tuntu voisivat luoda läsnäolon tunteen, sitten repertuaariin lisättiin videokypärä ja virtuaalihanska ja niin edelleen.

Virtuaalimaailmassa läsnäolon (presence) ei katsota enää liittyvän todentuntuun, eikä realistinen maailma ole ainoa läsnäolon alue. Maailmaa missä voi toimia, tarttua ja tehdä, on näin sanottu merkitsevän läsnäoloa virtuaalitilassa. Ajatus ei kuitenkaan ole tyydyttävä, läsnäolo on jotain muuta kuin tarttumismahdollisuus maailmaan. Jo Heidegger osoitti tämän tekemällä selvän eron läsnäolon ja käsilläolon käsitteiden välille.

Virtuaaltiloissa läsnäolo ei ole minusta toimintaympäristön asia, minusta länsäolo syntyy ihmisten välityyden hetkistä. Kun caht -ikkunaan pomppaa äkkiä ystävän kasvokuva, koen hänen tulleen paikalle ja omakin läsnäolo syntyy vasta silloin. Yksin virtuaalitilassa oleminen on jotain muuta.

Alf Seegertin artikkeli ‘Doing there’ vs. ‘being there’:
performing presence in interactive fiction,
vie asiaa kiinnostavaan suuntaan, mutta käsittelee vain virtuaalista toimintaympäristöä. Se ei tunnu riittävältä, ei vaikka sen taustalta löytyisi ehkä tämän hetken merkittävin fenomenologiaa edustava filosofi Hans Ulrich Gumbrecht, jolle läsnäolo on ”spatiaalinen suhde maailmaan ja sen kohteisiin”. Gumbrechtin Producing Precence, what meaning cannot convey (2004) on liian fenomenologinen.

Näyttäisi siis siltä, että heideggerilaisella käsillä olevan termille olisi käyttöä. Täytyisi lukea enemmän Gumbrechtia, koska vaikuttaisi siltä että nämä verbaalin läsnäolon hetket, chatit ja puhelinkeskustelut, jäävät muuten täysin marginaaliin vaikka minulla on tunne että juuri ne vievät juuri tärkeimmälle alueelle.

Jäsentyhmättömät blogit ja kirjoittajat joitka eivät halua ”rajoittua mihinkään kategoriaan”

Miksi verkosta ei löydä luettavaa samalla tavalla kuin kirjahyllystä? Kirjastoon menijä hakee useimmin sieltä romaanin, mutta verkkoon menijän ei ajatella hakevan romaania vaan tietoa. Verkko on kuin kirjasto, jossa romaanitkin työnnetään tietokirjojen hyllyihin.

Sitten kun fakta- ja fiktiohyllyt on sekoitettu, sanotaan että verkossa ei ole luotettavaa tietoa.

Blogeissa on mahdollista jäsentää kirjoituksia ja tehdä avainsanoja hakutärpeiksi. Tämä malli on kehittynyt täysin informaation hakemisen periaatteiden mukaan eikä oikein palvele luovia kirjoittajia, jotka ”eivät halua rajoittua mihinkään kategoriaan.” Huomasin, että niissä päiväkirjablogeissa joita seuraan ei ole edes sanottu että ne ovat päiväkirjablogeja. Se olisi hyvä ilmoittaa.

Aihekategorioitten merkitseminen on turhaa, jos blogia ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Niistä ei haeta tietoa, vaan niitä luetaan kuten romaania. Vakituisesti seurattavat blogit löytyvät vähitellen, ei tiedonhaun perusteella. Kertojan asenne,tyyli, asiat alkavat kiinnostaa lukijaa, ja hän seuraa blogia pitkän aikaa kuin romaania luku kerrallaan. Tällaisia asioita ei oikein voi ilmoittaa yhdessä otsikossa.

Tutkiskelin millaisia kategorioita kertovissa blogeissa on, huomasin että nuoret eivät käytä niitä kuten vanhemmat. Päiväkirjablogeissa korostuivat erottelut harrastuksiin ja elämää jäsentäviin asioihin: mökillä, pyöräilyä, matkalla ym. Omaelämökerralliset blogit, jotka poikkeavat päiväkirjoista siinä että niissä on paljon muistelua. ”Muistoja matkani varrelta” ym. Voisivat ne olla parempiakin.

Romaaneissa lukujen nimeäminen on hieno ja täysin villi, kategorisoimaton alue. Jokaisessa romaanissa on oma lukujen järjestelmänsä, kaipaisin proosablogeihin jotain samanlaista. Usein blogien rakenne on huonolla hoidolla. kategoriat ovat siltä istumalta huiskaistuja. Lukija joka myöhemmin yrittää tutustua blogiin ei silloin saa sivupalkim tiedoista paljoakaan apuja.