Rewriting Wohlleben 3.

”puut pystyvät solmimaan ystävyyssuhteita, ja ne jopa ruokkivat toisiaan” (Wohllleben: Puiden salattu elämä, s.34).

Maaperässä olevat nesteet ja kivenaineet ovat samalla lailla saatavissa kaikille sen alueen puun juurille, lisäksi sienirihmastot edistävät aineiden virtaamista puiden juurten välillä.

Nuoressa kuusitiheikössä kaikki taimet ovat samalla tavalla tuoreen vihreitä ja terveitä, tiheikkö on levinnyt itsestään lähes aarin alalle.

Istutetulla kuusentaimella on pieni erillinen juuristonsa,se on kymmensenttinen verrattuna tiheikössä levinneeseen kymmenmetriseen juuristoon.

Tiheikössä ei näy yhtään kuollutta tainta, erimittaisuus ja muutkin kilpailun merkit ovat vähäisiä. Ne merkit näkyvät vasta myöhemmin, vasta parimetriseksi nousseen tiheikön puristukissa on neulasettomia, kuolleita puita. Maaperä on kuusenjuurten valtaama, se on kokoaisuus jossa kivennäiset ja sokerit virtaavat kuusentaimiin.

 

 

Rewriting Wohlleben 2.

”Puulla täytyy olla myös makuaisti”  Wohlleben, Puiden salattu elämä

Tuhohyönteisten isku puun elävään kuoreen saa kuoren haavoittuneet kohdat reagoimaan, ja puu tuottaa vasta-aineita.

Ei voida kuitenkaan sanoa, että tuo purema olisi huulet, jotka tunnistavat vihollisensa;  tai että kuoren haavaumat tulehtuessaan kutsuisivat apua paikalle. Kun puremakohtiin tarttuu sylkeä hyönteisten leuoista, ja kuoren repeämä kehittää vasta-aineita juuri näiden eritteiden perusteella.

Nuo vasta-aineet ovat vain heikosti myrkyllisiä, eikä tuhohyönteisten parvi nujerru. Mutta vasta-aineen tuoksu leviää laajalleja puu tunnistetaan helpolla. Tosin hyönteisten syöjien on hyvä tulla paikalle mahdollisimman myöhään, silloin syötävää on eniten.

Ei sairastunut ihminenkään itse tunne sairautensa tuoksua, vaikka koira tai jopa ihminen käydessään tuulettamattomassa huoneessa saattaa aavistaa taudin herättämien vasta-aineiden hajun.  Ei sairas tiedä, että hän hikoilee apua.

Samoin tuhohyönteisten hyökkäyksestä sairastunut kuusi, tulehtuessaan se huokuu enemmän kuin terveet puut. Kuumina hellekausina vanhoihin kuusiin iskevät kirjanpainajien parvet voidaan tunnistaa säätämällä lämpökamera tietyille aallonpituuksille – tulehtunut kuusi hehkuu kuvassa, kun taas terveet puut näyttävät viileiltä. Samoin kirjanpainajan tuhoajat tunnistavat sairastuneet kuuset jo ennen kuin havaitsevat noita pistiäisiä.

Rewriting Wohlleben 1.

”..puut aistivat kipua, niillä on muisti ja puuvanhemmat elävät metsässä yhdessä jälkikasvunsa kanssa.” (Peter Wohlleben , Puiden salattu elämä, 2016, 18)

Maailman tunnetuin puitten puolestapuhuja – tämä Peter Wohlleben – inhimillistää puita niin pidäkkeettömästi, että lukija tuntee olevansa satumetsässä, jossa puut kuiskivat koko ajan toisilleen asioita – tai viestivät juuriverkossa. Wohlleben tuntee puut ja asiansa, mutta häpeämätön inhimillistäminen vie tekstistä uskottavuuden. Siksi onkin kiinnostavaa hakea personifioinnin sijaan päinvastaisia kirjoittamisen strategioita.

Wohlleben on erinomainen puitten tuntija, mutta vedotakseen lukijoiohin hän sanoo sadoin eri tavoin, että ”puu on kuin ihminen”. Kun hän yrittää tehdä puun asioita helppotajuisiksi ja tekee satumetsää.

Ehkä ymmärrystä lisää päinvasatinen,  ”puu ei ole ollenkaan kuin ihminen” mutta me voimme olla kuin puu, ymmärtää inhimillisen tuolle puolen. Sitä nämä minun harjoitukseni ovat: otan Wohllebeniltä inhimillistävän vertauksen ja kiellän ihmisenkaltaisuuden siinä, ja samalla pyrin sanomaan sen konkreettisesti.

Metsä on oma hälyytysjärjestelmänsä, hän sanoo: metsässä  ”uutisten nopea  leviäminen taataan useimmiten ottamalla sienet avuksi. Sienirihmastot toimivat internetin valokaapelien tavoin”  ( Wohlleben 2016, 27).

Juuriston maanalainen elämä on kuuitenkin käsittämättömän hidasta.

Metsä on olemassa ennen kaikkea maan alla: se on kietoutuneena juuristona sekä sienirihmastona. Se elää hitaasti, vuosien kuluessa muodostuu yhteyksiä, mutta voiko nesteiden verkkaisesta liikkeestä edes viestintänä; jos viesti kulkee vain noin yhden senttimetrin minuutissa. (Jos olen puu, jonka juureen iskee kirves, koen sen ehkä kahden tunnin kuluttua iskusta. Kipua se ei olisi, vaan eräänlaista jomotusta, ja senkin olisi sykkeeltään sata kertaa hitaampaa kuin tuo sydämeni tahdissa jomottava oma kipeä kohtani.)

Tiedän vain vähän, mutta juuristossa nesteet liikkuvat hitaasti, samoin kemialliset reaktiot.  Kuinka kauan puun kaatamisen jälkeen menee aikaa, ennekuin kanto saa tiedon että se ei enää elä: päiviä, viikkoja, kuukausia – ei ehkä koskaan.  Kuolleella ihmisellä parta kasvaa jonkin aikaa ja kynnet – ja ne ovatkin lähimmät puumaiset vertauskohdat ihmiseen. Puun neulaset yhteyttävät vielä kauan, neulaset kuolevat ehkä vasta kun vuodenaika vaihtuu. Ihmisen rytmin kieltäminen auttaa ymmärtämään eron: puun rytmi on neljä sykäystä vuodessa. Näkyvä viesti puun kuolemasta välittyy hitaasti, neste nousee kantoon kuin veri, joka alkaa valua vasta seuraavana päivänä pyövelin käynnin jälkeen.  Tuo hidas rytmi on toisaalta pitkää, jos ihminen saavuttaa täyden mittansa ehkä 18 vuoden iässä, havupuulla se on noin 100 vuotta, jolloin se tavallisesti kaadetaan.

Viesti voi kulkea niinkin hitaasti, että kanto ei kuole koskaan.

Voi myös olla, että kanto elää vielä 400 vuotta, koska tiettyjen lehtipuulajien juuristot ja sienirihmastot voivat välittää myös kannon juuriin sokereita. Näin kanto osallistuu metsän superorganismiin koko luonnollisen ikänsä ajan. Tämä on Wohllebenin esimerkki (2016,20 – 23), tosin hänen kielellään sanottuna ”kuolemantapauksen” jälkeenkin tuon puun juuristo voi elää metsäyhteisössään vielä pitkään.

 

 

Nukellushuppu, itäminen (ja kirjoittaminen)

Suunnitelma muistikirjaksi, joka on niin lähellä kasveja kuin mahdollista ja samalla lähellä kirjoitusprosessia. Kuinka kirjoittaa omakohtaisesti mutta passiivissa, tai vähintäänkin minää välttäen, kasvien kehityksen myötä mutta tietoisena, olentona joka ihmettelee miten kasvit kasvavat, samalla partakarvat työntyvät leuasta alas ilmajuurten tavoin, ja päälaen verenkierto riittää vain aivoille niin, että hiuskarvat jäävät hennoiksi tai niitä ei ole.

***

Nukellushuppu on hieno sana. Se viittaa siemenen kärjessä olevaan, hieman poimuille vetäytyneeseen huppuun joka on vesitiivis ja suojaa alkiota ainakin kasvitaudeilta, samalla se vaikeuttaa itämistä, miltähän kaikelta se suojaa.

– ”kuiva siemen alkaa imeä vettä”, siemen voi hukkua veteen, mutta mullassa on ilmaa ja siemen vain kastuu, vettyy tai kostuu, alkio paisuu ja alkaa elää. Kuun kierron vaikutuksesta itäminen on parasta nousuveden aikaan. Lähelle tulevan kuun vetovoima keventää veden painoa – siemen imee kun kuu imettää.

– elämä, ”alkion entsyymit aktivoituvat”, siemen turpoaa ja ulos työntyvä sirkkavarsi kasvattaa samalla sirkkajuurta. Mistä tulee sana ”sirkka”, syntymässä oleva. Sirkkavarsi työntyy painovoiman ohjaamana ylöspäin, sen varressa olevat lehtiaiheet ovat taaksepäin taipuneina kunnes sirkkavarren niska, tai siemenen kuori, puhkaisee mullan pinnan. Sirkkalehtien avautuessa fotosynteesi alkaa. Vähäisessä kevätvalossa lehtien avautuminen voi lykkäytyä mutta sirkkavarsi jatkaa nousuaan, jos alkio ei ole käyttänyt vielä kaikkea siemenessä olevaa rasvaa ja proteiinia, se voi yhä työntää sirkkavartta ja venyä. Sirkkajuuri ei kasva yhtä voimakkaasti, paitsi silloin jos kosteutta on syvempänä alhaalla, mustan kuun aikaan, kun vetovoimaa on vähemmän, juuri hakeutuu helpommin alaspäin.

 

Puheentunnistus (ja tontut)

Se jokin, mitä ei aivan näe. Kun joulukuisena iltana liikkut ulkona varjossa, joku voi seisoa siinä hyvinkin lähellä kun menet ohi. Joulun ajan fantasmoissa nämä ei-aivan-olennot olivat tonttuja, kuviteltuja ja melkein olemassa mutta eivät sentään. Mitä voit aavistaa silmäkulmassa, mutta kun käännät pääsi se on kadonnut.  Tai katoaako pimeästä aina jokin, sillä hetkellä kun siihen suunnataan valo.

On johdonmukaista ajatella, että nämä ei-aivan-ilmiöt liittyvät myös puheeseemme, esimerkiksi siihen puheen sorinaan jota emme kuuntele. Heti kun keskitymme kuuntelemaan häly muuttuu puheeksi, ja sen voi ymmärtää. Mutta katoaako puheensorinasta  jokin kieli ? Ei-aivan kuultu kieli.

Puheensorinana viron ja suomen kieli kuulostavat joskus samanlaiselta, mutta kun kuulo tarkentuu,  ne ovat erilaisia. Niinpä suomen ja eestin kielten välissä voisi olla kolmas kieli, joka ei tarkennu kumpaankaan – näitten kielten keskinäinen nonsense – joka kuvitellaan alueen tonttuen puheeksi. Aivan kuin he puhuisivat pelkkää rytmiä kuten eläimet,  jotka muodostavat vokaali ja konsonanttikuvioita. Sellainen fantasma, haamupuhe, on yllättävän yleistä:

Miks vai hää tollei tekkee, ihmettelee maakansan asukas Ronja Ryövärintyttäressä.

– Voi herraton aika, mite suurella suulla se murtto mieheksees huuttaat! ,
tokaisee peikko kun isäntä kiljaisee hänet nähtyään (Cornellius Jakhelin: Jumalten tuho.

– Hännyskysettä syyttä lyhteemme tieten iskiksi (Leevi Lehto)

Tonttujen puhe on kuiskaavaa. Haamupuheessa tutut vokaali- ja konsonanttikulut ovat venyneet ja paikoin tiivistyneet. Samoin kuin tämän talon kissa, joka on vanhoilla päiviään alkanut naukumaan puherytmisiä jaksoja.

 

 

 

Psykedelia, Summer of Love 1967

Tom Wolfe: The Electric Kool-Aid Asid Test (1967)
”Thousands of kids were moving into San Francisco for a life based on LSD and the psychedelic thing. Thing was the majos abstract word in Haight-Ashb ury. It could mean anythin, isms, life styles, habits, leanings causes, sexual organs; thing and freak. Freak referred to styles and obsessions, as in ”Steward Brand is an indian freak” or  ”the zodiac – that’s her freak”, or just heads in costumes. It wansn’t a negative word.” (8)
***
”But the biggest name in Life, Kesey, announcing that it is time to ”graduate from acid”, and what the hell is this, a copuout or what. ”

”A school bus … glowing orange, green magnete, lavender, chlorine blue, every fluorescent pastel imaginable in thousands of desings, both large and small, like a cross between Fredinand Legér and dr. Strange, roaring together and vibrating off each other as if somebody had given Hieronymous Bosch fifty buckets of Day-Glo paint. … On the loor of the bus is a 15 feet banner reading ACID TEST GRADUATION” (Tom Wolfe, 1967, 9).

”…the biggest name in Life, Kesey, announcing that it is time to ”graduate from acid”, and what the hell is this, a copuout or what. ”

 

”Olen allerginen poleemisuudelle” Brian Dillon Essayism

Poleeminen essee, eräs sen ongelma on varmuus, koska aiheen käsittely rikastuu heti kun tekstiin tulee konfliktia. Brian Dillon kirjoittaa Essayism -teoksessaan:

”I find myself allergic to polemics, and so in the pages that follow some partisans of political essaying, or boisterous critical opinion, may find that their exemplars are absent. It’s not that I dislike a certain violence in the essay, but I can’t believe in a writing that is forcefully only itself – I want obliquity, essays that approach their targets, for there must be targets, slantwise, or with a hail of conflicted attitudes. This too may be political, even radical. It will often look like something else: what used to be called formalism, or dismissed as aestheticism.) I will have to write, can only write, in fits and starts, in passages that aspire to something like an argument, but others too that will seem to come from the very confusion the first class exists to cure. There are many passages in the works of the great essayists, and perhaps also the less-than-great, that will sanction a failure or refusal to cohere.”

Brian Dillonin Essayism on herättänyt runsaasti huomiota esim. The Guardianissa

x

Toisaalla Dillon luonnehtii esseetä Adornoon viitaten: ”The essay form, Theodor Adorno wrote in 1958, “freely associates what can be found associated in the freely chosen subject”.