Feeds:
Artikkelit
Kommentit

OLEN MUUTTANUT !

Risto Niemi-Pynttäri

NELJÄN LAJIN KATTAUS: uuden ajan luontoa, liemiä, verkkoproosaa – sekä dosentin jälkiä.

http://www.rniemip.ma-pe.net/

 

Verkkoproosa 2.0 on siirtynyt uuteen osoitteeseen –  http://www.rniemip.ma-pe.net/   Neljän lajin kattaus sisältää verkkoproosan lisäksi uuden ajan luontoa, liemiä – sekä dosentin jälkiä.

Uusin verkkoproosaan liittyvä postaus käsittelee mesettäimistä ja tekstailua yllättävästä näkökumasta, kyse ei ole vain viestittämistä, vaan samalla uudenlaisesta itsekseen olemista.

http://www.rniemip.ma-pe.net/tekstailu-ja-uudenlainen-itsekseen-oleminen/ Usein tätä yksinpuhelun laajenemista on pidetty vain huonona asiana: ihminen on itsekseen oman ikkunansa äärellä lähettelemässä repliikkejään, eikä huomioi toisia. Mutta tämä ongelma osoittaa kuinka tekstailu on lähempänä sisäistä puhetta kuin on huomattukaan. Ja tähän liittyy paljon mahdollisuuksia.

 

Miten käy aistimiskyvyn ?

Kiista siitä, onko uudesta mediasta tullut aistiemme jatke, vai onko se johtanut aistimiskykymme ambutaatioon – se tuntuu yhä ratkaisemattomalta. Multimedia antaa meille aisti-yhteyden laajemmille alueille, kuin vain välittömään elämänpiiriin. Sykpen avulla voin jutella kasvotusten kaukana olevien kanssa, nettikamerasta voin tarkkailla jäiden lähtöä kaukana mökkijärvellä ja suunnitella katiskan laskemista. Toisaalta elämä näyttää siirtyeen skreenille.

Aistien ambutointi vaikuttaa myös vakuuttavalta. Ihmiset tuijottavat mobiilejaan, padejaan ja läppäreitä, kuulokkeet päässä, irrallaan välittömästä ympristöstä. He ovat poissa täältä, eivätkä kuitenkaan yhteydessä kehenkään. Uponneena toistokoneisiin, looppeihin, jossa automaattinen kuva, musiikki tai uutisvirta kiertää ja toistuu. He ovat poissa täältä, aistit sidottu toistovirtaan, eivät siis missään muuallakaan. Arthur Kroeker puhuu toisesta kuolemasta, jossa välittömästi havaittu todellisuus on jo menetetty.

Tämän kiistan molemmat puolet käsittelevät samaa asiaa, eli havaintoja ja niiden muuttumista digitaalisena aikana. Arthur Kroeker Exists to the Posthuman Future -teoksessa väittää, että digitaalisen teknolgian perusta on koodi joka pyrkii kaikessa asettumaan todellisuuden taakse. Sitä ei kiinnosta havaintomaailma, koska sen toiminta on abstaktimpaa – koodi on luonteeltaan anti-fenomenologinen. Havaintomaailman rikastaminen on koodipohjaiselle editykselle yhdentekevää, samalla kun koodipohjainen operointi tulee glogaaliksi.  Aistien ambutointi merkitsee siis kaiken sen katoamista, mikä ei ole digitaalisesti havaittavaksi tehtyä.

Tai voivatko kamerta ja muut tulla todellakin aistiemme jatkeiksi? Nyt kun kamerasta on jo tullut erikois-silmä, lähes kaikkien tärkeitten näkymien napsaus, se on selvästi parantanut elämismaailmamme havainnointia. Valikoimaton online-kamera taas tuntuu tuhoavan sitä. Mobiili ei ole korvan laajennos, eivätkä musiikkilooppia toistavat podit – mutta kuka voi tietää millaisia korvan laajennoksia niistä voisi tulla.

Minulla kaikki kääntyy kulttuuriteollisuutta vastaan ja kurkottaa kohti ilmiömaailmalle herkistymistä. En pidä sanastya kyborgi, vaikka olisinkin tulossa sellaiseksi. Kirjoittaminen, tuo vanha lisäaisti, proteesini, on opettanut minua jo pitkään. Näyttää siltä, että olen kumartunut muistikirjan puoleen. Sen tueksi voin ottaa mitä muuta audiovisuaalista tahansa, kun oikeastaan havainnoin tätä talven alkua ja muutoksia ihmisissä.

 

 

 

Elämänvirta ja se toinen virta

On olemassa toinen elämän virta, online tai reaaliaikaisuus. Virta, joka muodostuu välittömän läsnäolon hetkistä, ja joka alkaa olla jo niin laajalle levinnyttä että se rinnastuu tähän ensimmäiseen elämänvirtaamme. Olemukseltaan digitaalinen syke ei suoranaisesti ole elämää, se tulee elämän virraksi vasta kun se asettuu suhdeverkkoon ja sosiaaliseen todellisuuteen jota me elämme. Vasta kun digitaalinen koodi saa aikaan lumoavan tehokkaasti toimivia apuvälineitä siitä tulee osa meidän elämän virtaamme. Ensin nämä apuvälineet paransivat ja helpottivat kaikkien niiden elämää, jotka suostuivat online-yhteyteen näiden laitteiden kanssa, ja vähitellen ne reaaliaikaisuuden kautta luovat uuden todellisuuden. Arthur Kroeker tarkastelee sitä, kuinka digitalisoituminen kaappasi tulevaisuutemme.

Exits to posthuman future (2015) käsittelee sitä, kuinka digitaalinen tulevaisuus on jättämässä inhimillisen taakseen. Tämä tulevaisuus on luvassa varsin pienelle luovalle, digitaalisen kulttuurin sisäistäneelle ihmisluokalle. Tämä sisäistäminen on Kroekerin hahmottamana aivan konkreettista sikäli: Aivotoiminnan sähkömagneettisuus on jo onnistuttu lukemaan osaksi digitaalista koodia, ja kone lukee aivoja reaaliaikaisesti. Kehoon asetettavat lukuanturit osaavat jo lukea reaaliaikaisesti sykettä, verenpainetta, unen laatua, ahdistusta.

Samalla tiedämme kaikki, että vain reaaliaikaisuus mahdollistaa kaiken meitä koskevan tiedon keruun ja käytön.

Näin siis se kehitysprosessi, joka lähti sähköisestä viestinnästä ensin eräänlaisena inhimillisen kommunikaation laajetumana tuleekin sosiaalisen median jälkeen kääntymään ihmisen sisään. Se etenee viestimään aivotoiminnan, hermoston, verenkierron ja ruumiillisen olemisen kanssa. Se tulee jatkamaan niiden posthumaanien olentojen elinikää jotka luovina ja voimakkaina muodostavat kyborgien digitaalisen ihmisluokan, se tulee tuottamaan ennennäkemätöntä syrjäytymistä muille.

En ole aivan varma Kroekerin analyysin osuvuudesta sosiaalisen median suhteen. Sillä alueella tapahtuu niin monenlaista. Hänelle se on yhä tietoverkko – käyttäjistään tietoa keräävä verkko. Vaikka ihmisten seurattavuus ja paikantaminen, kulutustietojen keruu on rakennettu nykyiseen Facebookiin, ja ennen kaikkea nykyisiin älypuhelimiin, se ei välttämättä ole tulevaisuus. Reaaliaikaisuuteen pakottaminen ei välttämättä onnistu.

Kroekerin ajattelun taustalla oleva teknologian filosofia on kuitenkin sitä, mihin minäkin olen paneutunut. Martin Heideggerin perustamaan ajatusmalliin, jonka mukaan teknologia on luonteeltaan tahdon muoto. Se kiistää voimakkaasti arkiajatuksen digiteknologiasta viattomana välineenä, jota ihminen voi käyttää hyvin tai huonosti. Päinvastoin, nykymaailmassa ihminen voi olla luova ja voimakas, tulevaisuuteen suuntautunut vain, jos hän suostuu digitaaliseen tulevaisuuteen.

Vallan tahto, tuo sanapari voidaan lukea konkreettisesti siten että subjektina on valta. Nietzschen Willen zur Macht voidaan liittää suoraan nykyaikaan, ja sanoa että jos haluat menestyä, niin kannattaa suuntautua digitaaliseen tulevaisuuteen. Se on tahtojen tahto, yksilötahtojen takana oleva ja niitä ohjaava: kun sinä tahdot valtaa, niin valta tahtoo sinut.

”Seemingly everything, today, is environment to the will to technology, not only the natutral environment but human nature as well with all its entails for the future of of human subjectivity.”

 

Taideilmestys verkossa

Cayce sai tekstiviestin, että klippi #135 on ilmestynyt verkkoon. Cayce on William Gibsonin Hahmotunnistus -romaanin päähenkilö. Lueskelin tuota cyberpunkin isän uutta romaania sillä silmällä,  kuinka taide löytää paikkansa nettiaikakaudella.

Gibsonin blogissa linkit erilaisiin videoklippeihin ovat olleet koko ajan keskeisiä. Minua kiinnostaa enemmän kirjoittamisen vastaavat alueet, mutta Gibson vetää aivan sivuoivalluksena osuvan kuvauksen taiteesta netissä. Ensinnäkin taide on ”puhdas ilmestys” ja ihme.

Cayce on aivan lumoutunut tuntemattoman filmintekijän pätkistä, minuutin pätkistä: hän näkee rakastavaisten poskipäät juuri ennen syleilyä. Mies ja nainen, heidän asuistaan ei voi päätellä mihin aikaan he kuuluvat. Niistä on huolellisesti poistettu pieninkin tiettyyn aikaan kuuluva merkki. Myös Cayce hakee samaa pukeutumisessaan, kieltä joka on muodin ja tuotemerkkien tuolla puolen. Missään muualla kuin näissä videokipeissä hän ei ole kohdannut yhtä tarkkaa pukeutumisen kieltä.

Toiseksi hän kuuluu juuri näitä videoklippejä diggailevaan yhteisöön, taide on ilmestys mutta se on myös puhumisen kohde. Tietyllä keskustelupalstalla syntyy kuumeinen keskustelu heti videoklipin ilmestymisen jälkeen. Cayce seuraa tarkasti pukeutumiskoodia noissa videoklipeissä, ja keskustelupalstalla hän analysoi filmissä olevien hahmojen pukeutumiskoodia.

Taiteen julkisuudessa on kaksi puolta, kuten Hannah Arendt esittää: on julkistaminen, ilmestyminen ja sitten on julkinen keskustelu. Ensimmäinen on pelkkää näyttöä ja toinen on puhetta. Gibson kuvaa lyhyesti erästä noiden kahden rajalla olevaa ilmiötä, joka on myös tullut taiteen piiriin. Se on kokemus joka muistuttaa paketin avaamista, tai odotuksen tunnetta ennen kuin avaat sinulle lähetetyn kirjeen:

”Nykyään on syvästi liminaalinen kokemus avata liite jossa on ennen näkemätön jakso. Kynnystila.”

Verkkotaide voi kiinnittää huomionsa myös tähän kynnyshetkeen. Ainahan taide on osannut leikkiä lukijan odotuksilla, myös sillä mikä on tuttua kirjeen saamisessa mutta jonka kirja tavoittaa vain vahingossa. Kirja tavoittaa sen vain silloin kun kirja paketoidaan ja postitetaan, annetaan lahjaksi. Silti tuo pakkaus ja postitus on vielä rutiininomainen asia, mutta verkossa se korvautuu seikoilla, joka leikkiä myös näillä odotuksilla: ensin Cayce sai tekstiviestin, että uusi videoklippi on ilmestynyt. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi virittäytyä sopiva hetkeä varten.

Niin kaunista on ensimmäinen odotus … kun viesti on tullut mutta sitä ei vielä ole avattu.

Ihmisellä on monta roolia, kirjoittajan tekstitkin puhuvat erilaisin äänin eri tilanteissa, ja kirjoittamalla voi rakentaa itselleen moniäänistä repertuaaria. San Francisco Art Institute opettaja Janelle Adsit on kehitellyt luovan kirjoittamisen harjoituksia, joissa ihminen voi tunnistaa itsensä moninaisena persoonana, jolla on kyky olla kuin kotonaan erilaisissa puhetavoissa.

Kirjoittamisen opiskelijalle voidaan oman äänen löytämisharjoitusten sijaan kehitellä monipuolisempia mahdollisuuksia kehitellä ja tutkia omia ääniä, luoda suhdetta erilaisiin kerrontatapoihin.

KOODIN VAIHTO kirjoitustehtävissä Adsit ohjaa opiskelijat kirjoittamaan eri tilainteisiin liittyviä tekstejä. Kuinka tehdä kirjoitusehdotus huumoristiseen lehteen, kuinka tiedettä popularisoivaan lehteen, paikallisehteen ym. Kun kirjoittaja vaihtaa koodia, vaihtaa diskursiivistä yhteisöä jossa kirjoittaa.

Luovan kirjoittamisen perinteen leimaama ”oman äänen” hakeminen on sosiaalisen median aikana uudessa tilanteessa . Aiemmin on oletettu, että yksi ja sama ääni riittää, aivan kuin ihminen voisi puhua samalla tavalla eri tilanteissa. Luonnollista ja itsestä käsin suoraan syntyvää kirjoittajan omaa ääntä tuskin onkaan: usein se on oman aikansa maun mukainen pikemminkin kuin täysin omaperäinen. Kirjoittajalle luontevat tyylit, hänen monet äänensä ja se mikä on hänelle ominaisinta, kehittyy vähitellen – eli se on rakentunutta.

Persoonallisen kirjoittamisen kannalta ohjaajan on syytä huomata: että kirjoittamisen ohjaajat edistävät huomaamatta opiskelijoissa toivomiaan itsen esiin tuomisen tapoja. Kun ohjaaja sanoo esimerkiksi: ”kirjallisuus ei ole sovinnaista” tai ”yrität liikaa miellyttää kaikkia” hän ohjaa opiskelijaa epäsovinnaiseen.  Mitä ohjaaja odottaa persoonalta, se vaikuttaa siihen mitä persoonallisen kirjoittamisen tehtävissä tuodaan esiin.

Liinnostavassa persoonassa onkin usein moniäänisyyttä, ristiriitaa ja eri suuntaan vieviä pyrkymyksiä. Virallisissa tai uhkaavissa konteksteissa minän ympärille rakennetaan hyvin puolustettavaa ja ehyttä minää, ihminen tuo esiin vain eheyttä tukevia piirteitä. Usein ihmiset pitävät eri roolit erillään, mutta juuri siksi tilanteet, joissa on rooliristiriitaa tuovat ihmisen dynaamisen puolen esiin.

PASTISSI-tehtävässä kirjoittajat käyttävät päivän ääniä, tekstipätkiä hänen päiväänsä kuuluvista teksteistä. Mutta asiasisältöjen sijaan huomio sävyssä ja asenteissa jotka kiinnostavat kirjoittajaa. Harjoituksen taustalla on Kenneth Goldsmithin kehotus kirjoittajille työskennellä löydettyjen tekstien parissa.

Kirjoittajan oman äänen etsimisen sijaan kirjoittaja voi oppia tunnistamaan itselleen mieluisia ääniä ja tyylejä. Kenneth Goldsmith on kritisoinut erityisesti päiväkirjan pitämiseen liittyvää minästrategiaa, jossa minä kertojana on keskeinen. Kirjoittaminen ja tarinallistaminen vahvistavat tilanteesta toiseen samana pysyvää minää. Päiväkirjaa pitävä voi kuitenkin tunnistaa eri rooleja joihin samaistuu, tunnistaa eri ääniä joilla puhuu vaihtelevissa tilanteissa.

VERKKOMINÄ Adsit on myös kehittänyt essee-tehtävän, jossa opiskelijat dokumentoivat omaa verkkominäänsä, ja pohtivat sen rooleja. Adsit korostaa, että tehtävä tulee kirjoittaa toiseen persoonaan niin että kirjoittaja joutuu tarkastelemaan itseään ulkoapäin.

Kirjoittajan tehtävänä on hahmottaa omaa verkkominäänsä intertekstuaalisesti. Siinä kirjoittajan tulee viitata omiin verkkoteksteihin, tutkien sitä, millaisessa roolissa hän milloinkin esiintyy.

Tämän harjoituksen taustalla on omakohtaisen kirjoittamisen klassikko, Michel Montaigne, joka tavoitteli kirjoittamalla sitä, mikä on jatkuvasti muuttuvaa ja vaihtelevaa hänen minuudessaan.

Montaignelaisen esseen traditoon on kuulunut minän häilyvyys aivan toisella tavalla, kuin mitä yhtenäistä kertojanääntä ja johdonmukaista toimintaa vahvistavat kertomukset voivat tuoda esiin. Montaigne tunsi retoriikan, ja tiesi että luonnollisen itseilmaisun sijaan sanat valitaan tilanteen mukaan. Ihmisten tavat puhua ovat tilannekeskeisiä ja vaihtuvia.

Tehtävässä kirjoittamisen opiskelijat rakentavat esseetä siitä, mitä ovat jakaneet itsestään sosiaalisessa mediassa. He googlaavat nimellään. Lisäksi ohjaaja kehottaa kirjoittajaan lisäämään mukaan jotain odottamatonta ja sattumanvaraista, niin että tuo minän esittämistapoja tarkasteleva essee sisältää myös yllättävän tilanteen.

Omia tekstejään tarkastelemalla kirjoittaja oppii tunnistamaan omaa repertuaariaan, kuinka hänen julkineen hahmonsa toimii. Hänen tulee pohtia, millaista valikointia hän tekee kirjoittessaan. Millaisista tekemisistä hän valitsee fb statuspäivityksen? Mikä motivoi häntä kirjoittamaan blogitekstin? Keitä hän ajattelee kirjoittaessaan? Onko aiheita, joista hän keskustelee chatissa muttet fb: ssa.

Sosiaalisen median aikaan kirjoittaja huomaa ; ” the necessity of turning oneself into the character”. Aina, kun kirjoittaja sanoo “mina”, se kääntyy minähenkilön sanomaksi.

Janelle Adsit: ”Giving an account of yourself: Teaching an identity construction and authorship in creatve nonfiction and social media”.

Michael Dean Clark ym. Creative Writing in the Digital Age, 2014 löytyy osin Google booksista.

 

Improvisointi ja roolihahmoina kirjoittaminen on muuttanut muotoaan sitten Verkkoproosan (2007)

Netprov (Networked Improv Narrative) on diginatiivien projekti, joka on tuo roolipelin ja improvisaation monimediaiselle leikkikentälle. Aluksi tarvitaan vain yhteinen verkkotila, josta löytää pelin säännöt ja johon kokoontua. College-nuorille tarkoitettu netprov käyttää tarpeen mukaan mitä tahansa medianaan: tekstaria, sähköpostia, tweettiä, blogia, you tubea, facebookia. Näitä kaikkia voi käyttää omaksumansa roolin luomisen apuna.

Fiktiivinen paikka voi olla vaikka sairaala, jonne on koottu joukko näkönsä, kuulonsa ja puhekykynsä menettäneitä ihmisiä. On epävarmaa saavatko he enää koskaan aistejaan takaisin, se selviää viikon kuluttua leikkauksessa. Sitä ennen heidän aivoihinsa on kuitenkin onnistuttu luomaan yhteys internettiin. Muita aisteja heillä ei ole.

Pelin sääntönä on, että heillä on käytössään kaikki internettiin liittyvät mediat, mutta ei mitään muuta. He voivat chatata, tweetata, blogata, päivittää tilaansa FBssa, he voivat ottaa selfie-kuvia ja tehdä vapaasti videoita you tubeen – sen aikaa kun odottelevat ratkaisevaa leikkaustaan, he voivat kommunikoida keskenään verkon välityksellä.

Tämän kirjoitusprojektin nimi oli Last Five Days of Sight and Sound. Siis viisi viimeistä päivää näkijänä ja kuulijana internetin välityksellä.

1 päivä. kaikki on ruusuista, olet sairaalassa. Jostain syystä olet menettänyt näkö, kuulo ja puhekykysi ja odottelet leikkausten ja hoitojen alkua, ja aistiesi takaisin saamista. Sitä ennen aivosi on kytkettynä internettiin, ja vain se, mikä on verkossa on sinulle havaittavaa.
Tehtävä: Luo taustatarina, mitä on tapahtunut, miksi näkö kuulo ja puhe katosivat? Kerro, kuvaa, laadi asiaan liittyvä selfie. Traumaattinen kokemus, psykosomaattinen tai fyysinen syy?
Miltä tuntuu aistia vain Internet. kerro päivityksissäsi, mikä tuntuu nyt tärkeimmältä, mitä haluat tehdä, mitä toivot? Mitkä ovat sellaisia näkymiä ja ääniä joita haluaisit vielä kokea, löytää ne internetistä, ja nauttia niistä?

3 päivä tehtävänä yrittää kontaktia muihin potilaisiin, nyt voit jakaa tragediaasi ja purkaa tuntojasi, ja jakaa sitä mikä on tärkeintä. Musiikkitehtävä, kutsu muita tanssimaan itsellesi tärkeän musiikin tahtiin, tanssi, pyydä jotain videoimaan se tai ottamaan kuvia, liitä kuvat musiikkiin ja jaa se toisten kanssa, pää paketissa, kuulokkeet korvilla kännykkä silmien edessä esimerkiksi.

6 päivä muutamalla leikkaus onnistui, olet niiden joukossa. mitä aiot tehdä sitten.

Verkossa kirjoittaminen on nopeasti rutinoitunut, ja siksi tällaisissa harjoituksissa kirjoittaja-roolihahmot joutuvat ottamaan kaiken irti sosiaalisesta mediasta – kun ne ovat ainoat aistit ja mahdollisesti elämän viimeinen viikko.
Netprov (Networked Improv Narrative) oli projekti, jossa kirjoittajat ottivat haltuunsa juuri niitä verkkorutiinien alueita, joista arkemme koostuu. Aikanaan Verkkoproosassa (2007) esittelemäni Plaintext players, tekstuaaliset roolipelit (Sherry Turcle) ja chat-draama on siis noussut toiselle tasolle: rooleissa toimitaan, mutta monimediaisesti.

– kirjoittajat esittävät luomiaan hahmoja
– improvisaatio voi olla monimediaista
– se reagoi lukijoiden ja toisten kirjoittajien kommentteihin
– se on yhteistyötä koska kokonaisuus rakentuu tilanteisiin ja toisiin reagoiden
– se on julkista performanssia

Parhaita praktiikoita,
ydinpaikka tarvitaan – foorumi, kotisuívu, blogi tweettili ym. Pääinfosivu ja tili… twitter (LAFlood) blogi (sightHear)
2. tarkat ajat. Päivittäinen tehtävä (Hear) tai statuspäivitykset tilanteen kiihtyessä (LAFlood)
3 vuorovaikutusta vaaditaan x tweettiä päivässä, sekä kommentteja tietty määrä, vastauksia
tämä estää tekstin liikaa suunnittelua ja kopioimista, ja vaatii seuraamaan muutosta mikä kokonaisuudessa tapahtuu.
4 arkistointimkannattaa suunnitella etukäteen jälkeenpä’in se ei onnistu
5 yleisohjeet selkeästi, leikin kehykset kaikille tietoon. Mitä tulee tietää aluksi. sekä kirjoitustehtäviä, kutsuja ja käänteitä.

Yhteisen tilan suunnittelu on olennaista,
miksi online-tila? koska tulva on ottanut LAn valtaansa ja koulu on suljettu siksi opetus on online-luokassa.
Improvisoinnissa keskeinen sääntö on sama kuin teatterissa, toisten ehdotukset ovat tosia, toisten fiktio on totta ja sitä ei voi epäillä.

Parhaita praktiikoita:
1 ydinpaikka t – foorumi, blogi tweet-tili, Facebook-sivu ym. jossa on pääinfo.
2. tarkat ajat. Päivittäinen tehtävä, tai statuspäivitykset, chat ym. keskeisissä tilanteissa.
3 vuorovaikutusta vaaditaan x tweettiä päivässä, sekä kommentteja tietty määrä. tämä vaatii kirjoittajaa seuraamaan muutoksia, mikä kokonaisuudessa tapahtuu.
4 arkistointi kannattaa suunnitella etukäteen, koska jälkeenpäin se ei onnistu
5 yleisohjeet selkeästi. Mitä tulee tietää aluksi, sekä kirjoitustehtävät, kutsut ja käänteet.

ks. Michael Dean Clark: Creative Writing in the Digital Age, 2015, luku 13 (Google books)
Rob Witting toinen Netprov -mallin suunnittelijoista, väitös Uni Bergen
http://robwit.net/wp-content/uploads/2012/07/Wittig_Thesis_FINAL_singlespace.pdf