Haluaisin blogin ilman bloggeja

Verkko on siirtymässä virraksi. Web in flow.Olen kuukauden ajan nauttinut feedlystä, josta on tullut kuin oma aikakauslehti jonka olen itselleni sommitellut. Olen huomannut kuinka virta vaatii seuraamista. Ja mitä useammin päivität blogisi, niin sitä useammin virtaat toisten huomiokenttään.

Virta ei vain vapaua, se myös sitoo. Samalla tavalla kuin fwitter tai facebook, statuspäivitykset virtaavat. Tässä tekstivirrassa meilejä ja blogeja on pidetty jo vanhentuneina, teetkö itsellesi blogin, lokeroidutko suojamuurien sisään vai heittäydytkö flown valtaan. Are you bloggiering? Streamst du schon oder bloggs du noch ?

Heittäytyisin mielelläni virtaan, jos löytäisin sopivan kirjoitusvälineen sitä varten. Haluaisin facebookin ilman graafista krääsää, tai twitterin joka mahdollistaa kokonaisen kappaleen kirjoittamisen. Ennen kaikkea haluaisin blogin, jossa keskustelu tulisi blogitekstin rinnalle eikä alalaatikkoon.

Kieli on vaan aina käyttäjäänsä viisaampi, eivätkä blogitkaan pääse kohtalostaan vaan muodostavat bloggeja.

Onko toiminta samaa kuin läsnäolo verkkomaailmassa ?

Läsnäolon tunne verkossa on ollut teoreettisen käsittelyn kohteena jo jonkin aikaa. On kysytty kuinka virtuaalimaailma luo omanlaistaan läsnäoloa. Yksinkertaisin käsitys oli tietysti se, että grafiikka ja tilan tuntu voisivat luoda läsnäolon tunteen, sitten repertuaariin lisättiin videokypärä ja virtuaalihanska ja niin edelleen.

Virtuaalimaailmassa läsnäolon (presence) ei katsota enää liittyvän todentuntuun, eikä realistinen maailma ole ainoa läsnäolon alue. Maailmaa missä voi toimia, tarttua ja tehdä, on näin sanottu merkitsevän läsnäoloa virtuaalitilassa. Ajatus ei kuitenkaan ole tyydyttävä, läsnäolo on jotain muuta kuin tarttumismahdollisuus maailmaan. Jo Heidegger osoitti tämän tekemällä selvän eron läsnäolon ja käsilläolon käsitteiden välille.

Virtuaaltiloissa läsnäolo ei ole minusta toimintaympäristön asia, minusta länsäolo syntyy ihmisten välityyden hetkistä. Kun caht -ikkunaan pomppaa äkkiä ystävän kasvokuva, koen hänen tulleen paikalle ja omakin läsnäolo syntyy vasta silloin. Yksin virtuaalitilassa oleminen on jotain muuta.

Alf Seegertin artikkeli ‘Doing there’ vs. ‘being there’:
performing presence in interactive fiction,
vie asiaa kiinnostavaan suuntaan, mutta käsittelee vain virtuaalista toimintaympäristöä. Se ei tunnu riittävältä, ei vaikka sen taustalta löytyisi ehkä tämän hetken merkittävin fenomenologiaa edustava filosofi Hans Ulrich Gumbrecht, jolle läsnäolo on ”spatiaalinen suhde maailmaan ja sen kohteisiin”. Gumbrechtin Producing Precence, what meaning cannot convey (2004) on liian fenomenologinen.

Näyttäisi siis siltä, että heideggerilaisella käsillä olevan termille olisi käyttöä. Täytyisi lukea enemmän Gumbrechtia, koska vaikuttaisi siltä että nämä verbaalin läsnäolon hetket, chatit ja puhelinkeskustelut, jäävät muuten täysin marginaaliin vaikka minulla on tunne että juuri ne vievät juuri tärkeimmälle alueelle.

Jäsentyhmättömät blogit ja kirjoittajat joitka eivät halua ”rajoittua mihinkään kategoriaan”

Miksi verkosta ei löydä luettavaa samalla tavalla kuin kirjahyllystä? Kirjastoon menijä hakee useimmin sieltä romaanin, mutta verkkoon menijän ei ajatella hakevan romaania vaan tietoa. Verkko on kuin kirjasto, jossa romaanitkin työnnetään tietokirjojen hyllyihin.

Sitten kun fakta- ja fiktiohyllyt on sekoitettu, sanotaan että verkossa ei ole luotettavaa tietoa.

Blogeissa on mahdollista jäsentää kirjoituksia ja tehdä avainsanoja hakutärpeiksi. Tämä malli on kehittynyt täysin informaation hakemisen periaatteiden mukaan eikä oikein palvele luovia kirjoittajia, jotka ”eivät halua rajoittua mihinkään kategoriaan.” Huomasin, että niissä päiväkirjablogeissa joita seuraan ei ole edes sanottu että ne ovat päiväkirjablogeja. Se olisi hyvä ilmoittaa.

Aihekategorioitten merkitseminen on turhaa, jos blogia ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Niistä ei haeta tietoa, vaan niitä luetaan kuten romaania. Vakituisesti seurattavat blogit löytyvät vähitellen, ei tiedonhaun perusteella. Kertojan asenne,tyyli, asiat alkavat kiinnostaa lukijaa, ja hän seuraa blogia pitkän aikaa kuin romaania luku kerrallaan. Tällaisia asioita ei oikein voi ilmoittaa yhdessä otsikossa.

Tutkiskelin millaisia kategorioita kertovissa blogeissa on, huomasin että nuoret eivät käytä niitä kuten vanhemmat. Päiväkirjablogeissa korostuivat erottelut harrastuksiin ja elämää jäsentäviin asioihin: mökillä, pyöräilyä, matkalla ym. Omaelämökerralliset blogit, jotka poikkeavat päiväkirjoista siinä että niissä on paljon muistelua. ”Muistoja matkani varrelta” ym. Voisivat ne olla parempiakin.

Romaaneissa lukujen nimeäminen on hieno ja täysin villi, kategorisoimaton alue. Jokaisessa romaanissa on oma lukujen järjestelmänsä, kaipaisin proosablogeihin jotain samanlaista. Usein blogien rakenne on huonolla hoidolla. kategoriat ovat siltä istumalta huiskaistuja. Lukija joka myöhemmin yrittää tutustua blogiin ei silloin saa sivupalkim tiedoista paljoakaan apuja.

Ammattilaiset on haastettu verkossa

Juan Martin Prada –
Web 2.0 as a new context for artistic practices

Harrastajat ja amatöörit ovat vallanneet verkon, ammattilaiset hermostuvat. Joku kysyy, että voiko köydä niin että tulevaisuudessa kirjoittamisesta ei enää makseta. Jos verkko pystyy poimimaan ja tuomaan esiin täydellisiä osumia, loistavia juttuja, onnistumisia joita vain valtavan rikas ja moninainen amatöörien kenttä voi tuottaa, niin mitä ammattilaiset sitten tekevät.

Yleensä harrastajien taso ei kuitenkaan ole erityisen korkea. Juan Martin Prada kirjoittaa sosiaalisesta verkosta ja luovasta taiteen harrastamisesta, pääasiasta digikuvien ja viedoklippien kannalta, mutta kirjoittamisen kannalta kiinnostavasti:

”intense amateurization process of the creative practices that statistically comprise a significant part of the contents available on-line. This amateurization is clearly a contrast to the professionalism that characterized the 20th century on all levels. ”

Muutos on aika suuri, kulttuuriamme hallitseva professionalismi on verkossa haastettu vapaiden amatöörien voimin. Prada väittää jopa, että uusien oivallusten ja innovaatioiden painopiste on karannut ammattilaisten hallinnasta kykyjään palkatta käyttävien amatöörien puolelle. Vapaa verkko perustuu sille, mutta mitä tapahtuu taiteen ja kirjallisuuden alueella. Perinteisessä kirjallisuudessa ja taiteissa yleensä korostetaan yhä ”ammattimaista” tekemistä kategorisesti tasokkaampana kuin amatöörien taidetta. Niin varmaan toistaiseksi onkin.

Verkkokulttuurin amatööristyminen merkitsee selvästi kulttuurisia taisteluja vallasta. Sanomalehtien kolumnistit tekevät eroa mielipidebloggaajiin. Taiteen ammattilaiset tekevät eroa harrastajiin. Taso laskee tämän seurauksena, niin sanotaan. Ja toivotaan, että loistavatkin amatöörien saavutukset jäävät vain pienen lukijakunnan piiriin. Kirjoittaminenkin on nyt paljon moninaisempaa, kuin ennen verkkoa ja siksi on aina mahdollista että tästä runsaudesta löytyy aina jotain, mikä ylittää ammattilaisten tilaustyöt.

Minusta tässä ajattelutavassa on jotain vialla. Kysymys huippujen löytymisestä, innovaatioiden kärjestä, ja niiden tuomisesta massamedian levikin piiriin ei ole verkkososiaalisuuden kannalta olennaista. Kirjoittajalle ei todellakaan ole olennaista se, että kun hän päivittää bloginsa, niin potentiaalisesti tekstillä on yli miljoona suomenkielistä lukijaa. Tekstit elävät lukija- ja kirjoittajayhteisöissä. Jos puhutaan sosiaalisesta verkosta, ei puhuta massajulkisuudesta.