Lentolehtiset olivat mainontamuoto vielä 60-luvulla, lentokone nousi ilmaan kaupungin yläpuolella ja laski printattua paperisilppua säkkikaupalla ilmaan. Ja sieltä se leijaili alas kaduille. Keskusradiot kouluissa ja vankiloissa tekivät samaa kaikkien korville, kulutuskeskusten muzakia unohtamatta.

Tämä on tietyn media-aikakauden loppua,  ja massamedian suurisuuntaiset vaikutukset eivät paljastuneet, ennenkuin alkoi syntyä toisenlainen media. Ihminen ja hänen esille tulemisensa tapa on massamediassa ulkokohtainen, sen tunnussanana on “hei, sinua haastatellaan”.

Mutta uuden ajan media toimii toisin. Verkossa ei haastatella, vaan ihminen esittää itse itsensä.  Mediaetiikan filosofi Rafael Capurro käyttää erottelua Fremdarstellung – Selbstdarstellung. Toisin sanoen, massamedian ja sosiaalisen median välillä on käsitteellinen ero siinä, että esitetäänkö sinut vai esitätkö itse itsesi.

Kun pohditaan ihmistä tällä eettisellä perustasolla, käytännön kysymykset on syytä ottaa esille oikeaan aikaan, ei siis kannata liian aikaisin soveltaa tätä itse-itsensä-esittämisen mahdollisuutta vaikkapa Facebookiin. Näin trivialisoituu koko etiikka.

Ihminen on sama kuin hänen tilanteensa. Capurron mukaan nämä kysymykset ovat keskeisiä, kun pohditaan sairastavia ihmisiä ja kahta eri mediaa. Massamedia tekee sairastamisesesta yleistapauksen,  esimerkiksi AIDSiin sairastuneet. Sosiaalisessa mediassa

Periaateessa, jos ihminen on puhuva subjekti, niin siksi hän itse on oman asiansa paras esittäjä. Ulkopuolinen silmä  on objektiivinen, ja se antaa paljon tietoa mitä ihminen itse ei huomaa, mutta tuo tuokin tieto on periaateessa häntä itseään varten, koska ihmisessä on olemassa jotain missä hän itse on paras asiantuntija. Tästä käytetään nimitystä “inhimillinen tilanne”.

Tämä on klassisen humanismin perusidea, Ihminen on ennen kaikkea inhimillinen tilanne,  mahdollisuus esittää oma asenteensa ja elämäntilanteensa.

Vanha, ja kirjan kansien väliin jäävä malli, jonka mukaan kaikki teoksen ulkopuolista “vastaanottoon” kuuluvana.  Kirjan kannet olivat raja, jonka yli tekijällä ei ollut asiaa.  Ja kannet olivat kustantajan tekemä mainoskyltti teokseen, eräänlainen kotisivun edeltäjä.

Kun teoksen kannet muutuvat ikkunaksi, kaikki linki saadaan viittaamaan teokseen. Siksi teoksesta laaditaan verkkoon kymmeniä esittelyjä, tekijä antaa kymmeniä haastatteluja ja näiden verbaalien pyydysten lisäksi teoksesta asetetaan liikkeelle kymmeniä trailereita, tekstinäytteitä, ja visualisointeja. Näitä kaikkia voisi sanoa kynnysteksteiksi, koska ne eivät edusta vastaanottoa vaan julkaisemista.

Luulisi, että nimenomaan bastsellereissä kirjan verbaalinen ja visuaalinen esittely, kynnykselle tuominen on pisimmällä, mutta ei, näkymät kirjan sisään ovat aika kurkistusmaisia. Esipuheet puuttuvat bestsellereiden sivuilta.  Stephenie Meyers markkinoi vampyyri -romaaneja tietysti elokuvien kautta, kotisivua avautuu blogiin josta fanit voivat tarkastaa mitä kirjailijattarelle kuuluu.  Häen autoja rakentavat veljensä ovat myöt tulleet kuvineen  sivuille.  Kirjojen esittelyt ovat uuden polven takakansitekstejä, näihin kurkistuksiin kuuluu muutama sana romaanista sekä otteet ylistävistä arvioista. Sama funktio siis kuin takakansitekstillä.

Siinä missä Meyers kertoo “soitolistansa” eli musikkivalikoiman, jota hän “kuunteli kirjoittaessaan” päästäkseen tunnelmaan, siinä Carlon Ruiz Zafon soittelee itse pianolla omia soundtrakkejaan,  kauhua ja dramatiikkaa. Zafonin verkkosivuilla keskeiseksi nousevat oheistoiminta, kuten Barcelona -kuvasto, kartat ja musiikkinäytteet. Kynnystekstien täytyy näemmä olla monimediaalisia hinnalla millä hyvänsä. Mayers valittaa, että koska hän ei itse osaa säveltää, täytyy laitaa vain suosikkibiisien lista.

Kirjan maailmaan viittaavia  esipuheiden uusia muotoja ei siis vielä ole, selvästikään kirjaan itseensä, eli sen maailmaan ei osata johdattaa lukijaa. Esipuheen laji onkin vaativa,  ja kiinnostava laji myös silloin kun se sijoittuu kirjan ulkopuolelle.

Perinteisesti esipuhetta ei kirjoita tekijä, ei haastattelija eikä markkinoija vaan henkilö, joka tuntee perinpohjaisesti teoksen.  Esipuhe on sellaiselle, joka on jo päättänyt lukea teoksen, ja siitä täytyy olla suora pääsy tekstiin.  Täytyy siis palata pohtimaan kokeellisen esipuheen mahdollisuuksia, koska se poikkeaa kiinnostavasti markkinointipuheesta ja toimii nimenomaan ikkunana kirjaan,

En kuitenkaan antaisi Jaron Lanierille verkkoteoreetikon titteliä, siksi että nimenomaan teoriaa hänen spekulaationsa “Et ole koje” (Terra Cognita) manifestissa kaipaisivat.  You are not a Gadget on ladattavissa täältä. aa

Ohjelmoinnissa ja uusien vempainten kehittelyssä tehdään koko ajan ratkaisuja, jotka vaikuttavat pieniltä käytännön oivalluksilta, joilla on kuitenkin suuri merkitys. Laronin teos on siksi tärkeä. Hän osoittaa, kuinka hypoteettiset ratkaisut digitaalisessa suunnittelussa muuttuvat todelliksiksi ja niistä tulee luontoakin pysyvämpiä seikkoja.

Ensimmäisenä esimerkkinä Lanierilla on MIDI, musiikin digitaalista käsittelyä helpottava ohjelma,  joka on levinnyt nopeasti ja tehnyt itsensä niin välttämättömäksi että musiikkia itseään on jo vaikea tallentaa ilman tämän koodin osuutta asiaan. Mikä merkitys sillä on äänten luomisen kulttuuriin, kuka tietää?

Toinen esimerkki on “file”,  tuo periaate jota ilman  mikään ei nykyää toimisi. Lanier kertoo, että aluksi file -rakennetta pidettiin huonona ajauksena eikä esimerkiksi Mac lähtenyt siihen mukaan, vaan pyrki rakentamaan vähemmän palikkamaisen struktuurin. Mutta kun PC -systeemi ja Windows satsasivat tarpeeksi tuohon file -kansioiden systeemiin, niin tapatui läpimurto ja nyt se on vääjäämätön.

Lanier on loistava siinä suhteessa, että hän ei lähde siunaamaan tällaista tietokonekehtystä “evoluutiona”, koska juuri sellainen ajattelumalli on nykyään suorastaan vahingollinen. Huonotkin systeemit, jos ne menestyvät, siunataan evoluution tuloksiksi. Typeriä ratkaisuja, jotka haittaavat verkkoelämäämme, ei päästä edes muuttamaan koska se on evoluutiota.

Verkkospekulaation myötä insinöörit esittävät uutena milloin mitäkin tutkimustulosta, joskus pelkästä oppimattomuudesta johtuen. Eräs tutkimus osoitti, että jos avatar -hahmoa, profiilikuvaa tai vastaavaa pidennetään hieman, niin käyttäjän itseluottamus lisääntyy. Se on tietysti totta, mutta humanistille tuollainen esimerkki on insinööribarbariaa.  Me kirjallisuudentutkijat olemme jo pitkään tässä yhteydessä tukeutuneet oletetun tekijn käsitteeseen, joka tekstissä palvelee usein kirjoittajan paremman minän esittämisen pyrkimystä. Hienostuneessa tekstuaalisessa muodossaan se on varsin terapeuttinen seikka kirjoittamisessa,  avatar hahmon venyttämine on tosiaan barbaarin oivallus tähän verrattuna.

Kirjojen julkinen elämä, niiden lukeminen ja niistä keskustelu, niiden tunnettavuus  on koko kirjan olemassaolon mieli -  mutta “markkinointi” ei ole sama asia kuin kirjan tunnettavuus. Markkinointia voisi sanoa tunnettavuuden rahoittamiseksi. Kun Sofi Oksanen moitti södikkaa huonoksi kirjojensa markkinoijaksi hän saattoi tarkoittaa, että hän on senverran iso brandi ja tuleva diiva joten enemmän rahaa markkinointiin.

Agentti voi jopa korvata kustantamon. Eräs maamme parhaista kustantajista, Avain, tuntuukin toimivan jo varsin agenttimaisesti varsinkin käännöskirjojen kohdalla. Kuluvan vuoden parhaat kirjat suomesta englanniksi ja maailmankieliltä suomeksi ovat Avaimelta.

Samoin agenttivetoisessa Amerikassa. Kirjailijalle ehkä tärkein hyöty kustantajassa on markkinointibudjetti, mutta koska kustantaja satsaa varsin erilaisin panoksin eri teoksiin, on sopivaa että kirjalliset agentit  neuvottelevat kirjailijoidensa markkinointisopimuksista.  Kirjalliset agentit ovat teemana uudessa Poets&Writers -lehdessä (July – August 2010,( jonka voi ladata luettavaksi linkistä, myös lehden verkkosivut ovat antoisat ) eräänä teemana ovat kirjalliset agenit ja heidän työnsä.  Kun eri haastatteluja lukee, ja peilaa sitä Suomen tilanteenseen huomaa vääjäämättä sen että juuri agentit huolehtivat kirjailijoidensa julkisuudesta tavalla joka muistuttaa sosiaalisessa mediassa toimimista. Markkinointi on huono sana kuvaamaan sitä vivahteikasta toimintaa, mitä agentti tekee.

Samassa Poets&Writers -lehdessä esitellään raadin valitsema viisi kiinnostavaa esikoiskirjailijaa – tänä vuonna kaikki ovat pieniltä indie -kustantamoilta julkaisseita. Onkin sopivaa katsoa mitä esikoiskirjailijat tekevät kirjansa levittämiseksi.  Kaikki kiertävät lukemassa tekstejään erilaisissa kesätilaisuuksissa. Kolmessa haastattelussa on sanottu jotain kirjan julkisesta elämästä.

Kansikuva -kirjailija kiertää fiksi-polkupyörällään kaupungista ja luentatilaisuudesta toiseen. Novellisti -nainen on yllätyksekseen ehdolla erääseen kirjallisuuspalkintoon, aviomies oli lähetellyt teoksesta valitsemiaan novelleja kilpauluihin ja lehtiin julkaistavaksi. Kolmas esikoisteos on kuin yksinkertaistettu hyperteksti,  lukija voi valita lukutapansa (puristi, seikkailija, skeptikko ym.)  Kirja hankkiin lukijansa pääasiasta verkosta,  lukemista harrastavien pelaajien foorumeilta.

Kirjallisen agentin päätehtävä on saada kirjailijoittensa teoksille julkisuutta sen verran kun ne ansaistevat, sanotaan lehdessä.

Fanfiktio on keskeisiä uuden sukuolven kirjoittamisen tapoja.  Heather Urbanskin “Writing and the Digital Generation” (2007) , joka on vapaasti ladattavissa pdf -muodossa verkosta viittaa laajasti uuteen retoriikkaan, mutta käsittelee pääasiassa fancitiota. Nykyään on olemassa jo fanfiction -kirjailijoita, on sellaisia jotka juljkaisevat romaaneja käyttäen henkilöinä yleisesti tunnettuja, populaareja hahmoja. Sitten on fanafiction -kirjailijoita, jotka toimivat ja vaikuttavat pääasiassa verkossa.

Susanna Coleman toimii verkossa, mutta fanfic -amatööreistä hän poikkeaa siinä että hän työskentelee tarinoiden kanssa perusteellisesti kuin kirjailija. Hän itse kirjoittaa fancic -tarinoita Varjoankasta, hän käytti seitsemän kuukautta vv. 2007-08 aikana kirjoittamiseen. Hän seurasi sarjaa, keskusteli siitä, postitti klippejä you tubeen, jutteli chatissa henkilöhahmoista ja heidän motiiveistaan  muiden Varjoanka -fanien kanssa. Kaikkein tärkein oli kuitenkin omien tarinoiden pohjalta käydyt keskustelut fanfic -ryhmän kanssa. Coleman oli sitä mieltä, että tekstipalautteessa fanfic -ryhmät ovat erityisen hyviä koska henkilöhahmot ovat heillä niin takasti mielessä.

Artikkelissaan “Making Our Voices Heard: Young Adult Females Writing Participatory Fan Fiction” Coleman painottaa fanfic -kirjoittamisen kriittistä puolta, TV -sarjojen tapahtumia muutetaan ja kirjoitetaan toisenlaisiksi. Kriittisessä fanfictiossa on toisaalta osallistumisen ja eläytymisen painotus, mutta toisaalta tapahtumiin puuttuminen ja niihin vaikuttaminen. Tämä kuuluu olennaisesti uudenlaisiin mediasuhteisiin, jossa suositut hahmot otetaan haltuun omalla tavalla.  Colemanin mukaan fanfic -kirjailijoilla tämä haltuunotto ja omaperäinen käsittely vielä korostuu.

Verkkoteknologia mahdollistaa uudenlaiset julkiset tilat, ja niiden myötä opiskelijat pääsevät välittömästi kehittämään taitoja, joita julkinen kirjoittaminen edellyttää. Kaikkea fiktiota ei kannata kirjoittaa vain itselle tai kaverille, eikä kaikkia esseitä vain opettajalle. Sen sijaan opettajan ja ryhmän tehtävä on kommentoida tekstejä siltä kannalta, mitä annettavaa niillä on kirjallisessa julkisuudessa.

Psykoanalyytikkoa kiinnosti tietystikin vapaan assosioinnin kieli, ja sen automatismit. Vapaa merkityksetön puheen virta ei sellaisenaan ole vapauttavaa, vaan ennen pitkää se ajautuu toistamaan jotain kuin kone. Siinä mielessä vapaasti assosioivat kirjoittajatkin voisivat huomioida ennen kaikkea sitä kun ihminen alkaa toistamaan itseään. Nämä fiksaatiot ovat avainpaikkoja luovuuden esteitä.

Lacania kiinnosti siis luovuus kielisysteemissä. Hänen keskustelunsa kyberneetikkojen kanssa ovat tältä kannalta kiinnostavia. Siinä Lacan näki strukturalistisen kielitieteen ja kybernetiikan yhtymäkohdat – ja paikansi psyykkisten energioiden, libidon ja fantasmaattisten voimien paikan suhteessa niihin. Se on sattuma, häiriö koneessa, se että jokin ei etene vain systeemin itseriittoisena merkkien tuotantona vaan toimii siinä, tuo siihen tapahtuman.

Lacanin mukaan aivan perustavalla symbolifunktion tasolla tulee kieleen jotain sellaista mitä ei voi eliminoida pois, ja se on jotain mitä imaginaarinen esittää. Nykyään kun toimimme näyttöpäätteellä tämä imaginaarinen ja samalla ruumiillinen punoutuu toimintaamme koko ajan.

Nusselderin mukaan tietokoneet etääntyivät kybernetiikasta siinä vaiheessa kun koneelle annettavien “käskyjen” välittämistapa muuttui – imaginaariseksi. Graafisen käyttöliittymän tulo, ja hiiren yleistyminen ovat hänen  mukaansa yksinkertaisimpia merkkejä siitä kuinka “käskyn” välittämisen sijaan tila, kuvitteellinen tila  jossa toimia.

Skreenien, näyttöjen, valkokankaiden synty ei ole sattuma, juuri tällainen pinnan visualisoituminen vastaa esiteknologiseen tarpeeseen, joka on tuttu unesta: toiveiden ja pelkojen mekanismeista.

Mutta mitä katselemme nyt kun katselemme näyttöpäätteitä? Psykoanalyytiselta kannalta usein päällä on eräänlainen torjuntanäyttö, skreeni joka visualisoi halumme ja ahdistuksemme. Skreeni visualisoi esimerkiksi pelkomme, Lacanin mukaan näin synnytetään fantasmaattinen rakennelma, torjuntakuvio, jonka avulla hahmoton ahdistus muutetaan peloksi.

Nusselderin mukaan virtuaalisuus ja näyttöpäätteet ovat erityisen tehokkaita visualisoimaan ahdistusta, muuttamaan se pelon ja kauhun kuviksi. Tällöin kyseessä on defenssinäyttö, jonka myötä yhteys kuvien takana olevaan ahdistukseen kadotetaan.

Näyttöpääte voi kuitenkin olla myös ikkuna; tarkemmin sanoen se voi olla verhot ikkunassa. Verhot joihin illuusiomme piirtyvät, mutta joiden taakse ikkunaan ja sen taakse reaaliseen on jonkinlainen yhteys. Näyttöpääte voi olla valoverho, jossa poissaoleva voi symbolisesti tulla vihjatuksi.

Näyttöpääte voi olla ikkuna, silloin kun sen kautta syntyy aavistus todellisesta toisesta. Nusselderin mukaan puhe, kieli ja sanan käyttö on edelleen keskeinen seikka, joka voi tehdä näyttöpäätteestä ikkunan. Verbaalinen ilmaisu toimii yhä merkisijoistä olennaisimpana. Tämän voi todistaa sen myötä kuinka Lacan määrittelee toimivan fantasian.

Fantasiassa a) nautinto hallitsee, ja b) kuvat vallitsevat mutta c) merkitsijä työskentelee. Tai kun fantasia alkaa toimia se luo kuvien leikkiä ja silloin kuvat ovatkin jo asettuneet kerronnan tai jonkin muun merkitsijän leikille.

Todellisuus on niitä varten, jotka eivät pysty kohtaamaan omia haaveitaan.

Onko niin, että  näyttöpääte avaa vain pelkän pakoikkunan pois ahdistavien realiteettien maailmasta? Kun hieman heikoilla oleva mies ottaa verkkofoorumilla aggressiivisen ja uhoavan asenteen, on helppo sanoa että hän luo machofantasiaa itsestään.  Luen edelleen Nusselderin teosta Interface fantasy, a Lacanian Cyborg Ontology. Aggressiivisuus verkossa olisikin näin ollen merkki siitä, että infantiilit intohimot tulevat silloin esiin. Vapaus eettis-sosiaalisesta kontrollista ja yliminästä voi paljastaa henkilölle itselleen epämiellyttävän totuuden hänestä itsestään. Siinämielessä virtuaaliympäristö voi tarjota ihmiselle omien halujensa näyttämön – vihjeitä ja mahdollisuuksia tutustua niihin.

“the human computer interface is similar to this fantasmatic process in that it enables the subject to explore and stage his libidinal desire in a (cyber)space of signifiers.” (86)

Nusselder puhuu virtuaalitodellisuudesta, sosiaalisen verkon todellisuutta hän ei huomioi,  infantiilien intohimojen esiin tuominen peleissä ja fantasioissa on aivan eri asia kuin julkisessa tilassa. Keskustelufoorumi on väärä paikka taisteluleikeille.

Fantasianäyttöpääte tarjoaa paitsi mahdollisuuden paeta omia realiteetteja, myös mahdollisuuden paeta omia fantasioita.  Machofantasiat voivat joskus olla osuvia, joskus ne johtavat oikeastaan malujen mitätöitymiseen. Tämä  tapahtuu Nusselderin mukaan helposti, joko tekemällä toisesta objekti tai sitten tekemällä itsestä ihannoitu kuva.  Molemmat ovat varsin kontrolloituja aukottomia ja valmiita  muotoja, ja siksi halua tukahduttavia. Varsinaisesti intohimo punoutuu aukkopaikkoihin, epämääräisyyksiin, oikkuihin ja lipsahduksiin.

Nusselderin mukaan kyse on siitä, kuinka suhtaudumme kaikkeen siihen “esittämättömään”  itsessämme ja toisissa, jota ei voi suoraan havaita ja joka  tekee toisen kiinnostavaksi aivan  tavalla. Onko muita kuin seuraavat kolme positiota: psykoottinen, pervertti, neuroottinen ?

Psykoottinen pelkää syvimmillään kadottavansa minuuttensa, ja kuvittelee että on verkossa uteliaiden katseiden kohteena sen myötä hän saa varmuuden itsestäänm:

“He knows what he is: the firm belief and unshakeable convictions of the psychotic, taking shape in the immediate reality of the hallucinations and delusions (that
is to say appearances or ‘unavoidable illusions’ become delusions because the gap of desire is filled in).90

Pervertti puolestaan tietää, että hänen halunsa kohde on fantasiaa ja siksi hän voi ilman syyllisyyttä tehdä sille mitä mielii:

“The pervert both recognizes and disavows the law that causes desire. The object that – because of the prohibiting law – is necessarily fantasmatic, is to the
pervert both an object that provides genuine pleasure, as nothing more than an arbitrary construction. Therefore he can play without sense of guilt with the conventions and rules (and media) that provide the object of desire.”

Nuerrotikko puiolestaan  käsii siitä, että mikkään ei ole aitoa, kukaan ei tunnista häntä sellaisena kuin on.

“the characteristic doubt of the neurotic; and the hysteric’s refusal to be in any possible way the object of others enjoyment. The neurotic experiences all
identifications as alienating, and he tries to get at ‘the real thing’.”  Siksi hänelle virtuaalisuus ei voi olla muuta kuin fantasiaa joka on pakoa todellisesta.

Heikkeneekö kieli, vai muuttuuko se vain? Verkko näyttää kiistatta aiheuttavan normikielen heikkenemistä, löysä kirjoittaminen näyttää lisääntyvän siinä määrin, että enää ei voida tarkkaan ottaen edes käyttää termiä kirjoittaminen vaan parempi on puhua viestittämisestä. Harmi että kielessämme olevat kirjoittamisen synonyymit ovat kadonneet tai uinuvat latentissa tilassa. Ja toisaalla uuskielen voimat hyökyvät huimaavina yllemme, ohitsemme.

“Always on” on Naomi Baronin verkkokieltä esittelevä teos (2008). Kirja on näemmä vapaasti ladattavissa Monoskop/logissa. Olen lukenut sitä aikaisemminkin, ja teoksen ydin on otsikossa – mitä tapahtuu kielelle online-tilassa. Baronin kirja välttää sitä filosofista kysymystä, mikä on kaiken taustalla eli kysymystä läsnäolo-teknologioista, kysymys niistä keinoista joiden avulla tuotamme itsellemme läsnäolon illuusioita.

Ehkä jatkuva kirjoittaminen köyhdyttää kirjoittamista, samoin kuin jatkuva puhuminen tyhjentää sanottavan puheesta. Baron esittelee niitä keinoja, joiden avulla torjumme jatkuvaa kommunikaatiota. Milloin vastaamme ja reagoimme puhelimeen ja meileihin?

Tämä kaikki tekee kirjoittamisestamme pelkkää reaktiota, vaatimukseen vastaamista – ja aktiivinen ilmaisu on aina parempaa kuin reaktiivinen.

“Always on” otsikoi kuitenkin verkkoon liittyvästä kommunikaatiosta olennaisen piirteen, halun jatkuvaan ja välittömään yhteyteen. Baron tosin esittää sen pelkkänä teknologisena pyrkimyksenä, hänen esimerkkinsä palauttaa kuitenkin psykologiset aspektit. Vastaa puhelimeen kun äiti soittaa, ole aina rakkaasi kanssa yhteydessä, älä koskaan etäänny, pidetään aina yhteyttä, keep-in-touch.

Näin siis “Always on” liittyy uuteen läheisyyskulttuuriin, etäisyyden ja läheisyyden säätelyyn, tuntuu vain että koska Baron ei huomioi tätä, onneksi kuitenkin hänen käytännön esimerkkinsä paljastavat monia pieniä etäisyyden ylläpitämisen keinoja, jotka ilman muuta rikastusttavat läheisyyskulttuuria.