Amelie -elokuvan pohjalta voisi syntyä amelie -genre

 Céline Curiol:  Viimeinen kuulutus Suom. Heli Kanervo, Otava 2007

Curiolin romaanissa Viimeinen kuulutus on jotain samankaltaista Amelie-elokuvan kanssa. En tarkoita mitään negatiivista,  en matkimista, vaan sitä että Amelien henkilö ilmaisee niin paljon tietynlaista naiseutta, että siitä voisi mainiosti tulla genre.

En esittele Curiolin romaania yleensä, lukekaa Jäljen äänestä tai Demarista.  Minua kiinnostaa tässä vain mahdollinen amelie -genre. Ujolle päähenkilölle, jota kutsutaan vain naiseksi, sattuu kaikenlaista Pariisin iltoina. Arka nainen on rakastunut varattuun mieheen, ehdottomasti ja lopullisesti, ja ainoa mitä hän uskaltaa toivoa on, että saisi silloin tällöin nähdä miehen. Romaanin lataus huipentuukin siihen, että hän saa kerran viikossa istua miehen kanssa puhumattomana kahvilassa. Kaikki on siinä.  Lukija kokee myös, että perusjuttu on siinä, ja kaikki myöhempi erotiikka on vain seurausta noista hiljaisuuksista. Naisella on pieni ameliamainen leikki, kun hän odottaa miestä kahvilassa:

”Hän halusi ehtiä huomata miehen ensin, jotta voisi sitten olla kuin ei olisi nähnyt tätä”

Samalla tavalla kuin esimerkiksi fantasiaan kuuluu tietty ihmeen tuntu, niin miksei amelie-genreen voisi kuulua tuollainen aran puoleinen mutta neuvokas naishahmo. Hänellä on paljon pieniä mielihyvän aiheita kuten käden työntäminen jyväsäkkiin. Tämän romaanin päähenkilö uittaa kättään akvaariossa. Mutta erityinen amelie –genren piirre voisi olla naisen kuvitelmien maailma, ja kuinka miellejohtumasta syntyy pieni tarina.

Amelie-genren mukaisesti ujon naisen maailma on täynnä yllätyksiä. Se että päivätyössään hän on rautatie-aseman kuuluttaja ilmaisee paljon: hänen äänensä kaikuu päivittäin sadoille ihmisille. Ja samoin työpäivän jälkeen, vaikka hän on huomaamaton hahmo, hän ohjailee ihmisiä. Samoin kuin muistamme Amelien kiinnostuksen järjestellä ihmiskohtaloita. Samankaltaista näkymättömän kuuluttajan ohjailua on hänen toimissaan ihmisten kanssa.

Eräänä iltana nainen tulee seuraamaan drag showta, ja häntä pyydetään mustasukkaiseksi naiseksi esitykseen. Naisen ainoa repliikki on paljonpuhuva  ”mutta sinähän lupasit” (siitä kehkeytyy oma pieni tarinansa).

Myöhemmin nainen menee katsomaan erästä teatteriesitystä, koska sen päähenkilöllä on sama nimi kuin hänellä. Episodi päättyy yllättävästi kohtaukseen jossa hän tapaa näyttelijättären, ja antaa tälle neuvon joka tulee muuttamaan näyttelijättären elämän. Tällainen toisten elämään vaikuttaminen voisi siis olla amelie –genreen kuuluva piirre.

Inhoamalleen, liian täydellisellä Angella hän näkee pienet siivet. Ange seurustelee hänen valitsemansa miehen kanssa, ja on siis hänen kilpailijansa. Syntymäpäivälahjaksi tälle kilpailijalle hän varastaa kauniin neuleen – niin että siinä on hälyytinlaite vielä helmassa. Hieno pieni ameliamainen temppu.

Kokonaisuudessaan tämä rakkaustarina on melankolisempi ja eleettömämpi kuin Amelie –elokuva. Tässä rakkaustarina alkaa heti ensimmäisiltä sivuilta ja se menee varsin erilaisiin teemoihin. Oikeastaan en osaa sanoa siitä muuta, kuin että Curiol luo hienon odotuksen, toivon ja hiljaisuuden ilmapiirin tämän naisen ympärille. Toivottavasti jotain siitä välittyy seuraavasta otteesta:

”Vuosia myöhemmin kun hän jälleen ajattelisi miestä, hän muistaisi erityisesti yhden tapaamisen. He olivat nähneet samassa paikassa kuin tavallisestikin. Hän oli saapunut  sydän lepattaen, odottanut malttamattomana, että saisi taas olla miehen kanssa. Kahvilassa hän oli kadottanut kaiken ajantajunsa. Oli kuin hän olisi kellunut suuressa kylpyammeessa, joka oli täynnä muistinmenetystä ja euforiaa aiheuttavaa nestemäistä ainetta. Tuona päivänä juotuaan hartaudelle espressonsa, kerrottuaan toisilleen niistä pikku tapahtumista, jotka viime tapaamisten jälkeen olivat heidän arkeaan myllertäneet, mies oli ilmoittanut haluavansa lähteä jonnekin naisen kanssa. Ai nytkö? Nyt. Tuona päivänä miehellä oli ollut aikaa. Tämä oli johdattanut hänet ensimmäiseen vastaantulevaan metrotunneliin. Vaunussa he olivat istuneet vierekkäin taitettavilla varaistuimilla, mies oli pitänyt kättä hänen selässään, kaivautunut kangaskerroksen alle aina iholle asti. He eivät olleet puhuneet. Hymyilleet vain toisilleen, kun osuivat kääntämään yhtä aikaa päätään. Juuri silloin hän oli ensimmästä kertaa kuvitellut heille yhteisen elämän. He olivat metrossa, koska olivat palaamassa kotiinsa, kuten joka ilta. Heidän kotinsa oli pieni huoneisto jossain päin Pariisia talon ylimmässä kerroksessa. Olohuoneen ikkunasta näkyi harmaita kattoja ja niistä esiin pistäviä savupiippuja. He palasivat kotiinsa, ja tuosta tuttuakin tutummasta matkasta tuli heidän yhteisen elämänsä symboli – elämän, joka tuntui hänestä ihanammalta kuin sen vähä, mitä hän siihen mennessä oli itse saanut aikaan. Hän oli palaamassa asuntoon, jonka he olivat yhdessä itselleen valinneet; hänellä oli kaikki, mitä hän saattoi ikinä toivoa.”

He menivät Luxemburgin puistoon, ja naisesta kaikki vaikutti täydelliseltä:
”Ihmiset olivat rauhallisia ja harmittomia; heille saattoi sanoa jotain pelkäämättä, että saisi osakseen vain tyrmistynyttä tuijotusta… He olivat kävelleet mitään puhumatta puiston käytäviä seesteisen rauhallisesti kuin vain ihmiset, joilla ei ole erityistä päämäärää. Heillä ei ollut enää mitään erityistä tunnetta -  he tunsivat itsessään kaiken. Hän muisti ajatelleensa, ettei se saisi koskaan päättyä. Että jo pelkkä miehen seura pystyi vapauttamaan hänet kaikesta muusta. Hän muistaa heidän istuneen sillä tavalla ikuisuuden.”