Roberto Calasso: Kadmoksen ja Harmonian häät (Loki 2001, suom. Elina Suolahti)
”Olympos erottuu kaikista muista taivaallisista asuinsijoista, koska siellä asuu kolme luonnotonta jumaluutta: Apollon, Artemis, Athene. Heidän olemustaan ei voi rajata yhteen tehtävään, ja ainutkertaisen mahtavina vartijoina he ovat repineet kevyen himmeän verhon, jonka luonto kutoi mahtinsa ympärille. Kiiltävä pinta ja tyhjyys, ääriviivat, nuoli ovat heidän elementtejään, ei vesi tai maa. Olympoksen luonnottomissa jumalissa on jotakin autistista. Apollon, Artemis ja Athene kulkevat loistonsa ympäröiminä. He katsovat maailmaa vain silloin, kun heidän täytyy iskeä siihen. Jännittäessään jousensa tappaakseen jonkun Apollon ja Artemis ovat tyyniä ja keskittyneitä, ja heidän katseensa kiinnittyy nuoleen.”
Calasson kreikkalaisten jumalen maailmasta kertova Kadmoksen ja Harmonian häät on ollut kautta Euroopan lähes yhtä suosittu kuin Umberto Econ Ruusun nimi. Valitettavasti kirja on jäänyt ilmestymisensä jälkeen Suomessa vähälle huomiolle. Teos on hurja, siinä ei ole sävyäkään konservatiivisesta antiikista. Kreikkalainen antiikki asetetaan usein palvelemaan konservatiivista kirjallista arvovaltaa, kreikkalaisia käännetään, esineellistetään mutta harva uskaltaa puuttua heidän maailmaansa ja avata sitä. Ajoittain tuota ikuisen sovinnaisuuden ylivoimaa yritetään järkyttää, yleensä turhaan.
Kadmoksen ja Harmonian häät käsittelee antiikin myyttejä huomattavasti radikaalimmin kuin kirjastojen hyllyistä löytyvät myyttien hakuteokset. Antiikki –aiheista lukemista etsivät eivät löydä Calassoa, koska teos on haettava kaunokirjallisuuden puolelta.
Artemis—tyttönen istui Zeuksen polvilla. Hän näki edessään kaikki toiveensa ja luetteli ne isälleen: pysyä ikuisesti neitsyenä, omata monta nimeä kiusaksi veljelle, omistaa jousi ja nuolia, kantaa sointua ja tunikaa, jossa on polviin asti ulottuva reunus villieläinten karkottamiseksi…
Neitsyys, jota Artemis ensimniäisenä lahjana pyysi isältään, on voittamaton erillisyyden merkki. Toiseen yhtyminen, mikis, on maailmaan ‘‘sekaantumista’’. Neitsyt on muita ylempänä, erillään. Sen vastinpari on raiskaus, silloin kun jumaluus koskettaa miaailmnaa. lhmisryöstöön kiteytyy jumalien suhde maailmaan, jota uhraukset ovat koetelleet: kosketus on silloin sallittua, mutta ei enää yhteisessä pöydässä vaan pikaisena ja ahdistavana tunkeutumisena, joka repii juuriltaan hengen kukan.”
Kadmoksen ja Harmonian häiden taustalla on eräänlainen jumalten historia. Sen ensimmäisessä vaiheessa jumalat liikkuvat ihmisten joukossa ja osallistuvat heidän juhliinsa. Toisessa vaiheessa he pysyttelevät enimmäkseen Olympoksella, ja ihmiset tavoittavat heistä vain välähtäviä ilmestyksiä. Lopulta, kun jumalat poistuvat, ihmisille jää vain kulttiesineitä.
Jumalten ja ihmisten suhteen perustana voi olla kaksi muotoa: yhteiselämä ja raiskaus. Kolmas hallinto, välinpitämättömyys, kuuluu nykyaikaan, mutta se edellyttää että jumalat ovat vetäytyneet maailmasta. Jos he eivät välitä, heidän olemassaolonsa on yhdentekevää myös ihmisille. Tämä on nykymaailman erikoislaatuinen tilanne. Mutta ennen oli myös aika, jolloin jumalat istuivat kuolevaisten rinnalla juhlapöydässä, kuten Kadmoksen ja Harmonian hääaterialla Thebassa. Jumalat ja ihmiset tunnistavat toisensa heti.”
Aluksi jumalten vierailut ihmisten luona olivat pitkiä ja antoisia. Ihminen saattoi jopa auttaa pulaan joutunutta jumalaa, kuten teki Kadmos –niminen muusikko. Tarinan mukaan hän pelasti itse Zeun, joka oli joutuntu hirviön vangiksi. Kadmos soitti huilua niin, että hirviön huomio herpaantui, ja Zeus sai iskettyä tätä salamallaan. Palkaksi Kadmos pääsi Harmonia –jumalattaren kanssa sänkyyn. Siellä he viettivät häitään niin antoisasti, että harmonia levisi koko kosmokseen. Tämä oli viimeinen kerta kun ihminen ja jumala yhtyivät. Calasson jumalhistoria jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Kadmoksen ja Harmonian yhtymisen.
Uudessa historian vaiheessa jumalat viihtyivät Olympoksella ja paljastuivat ihmisille vain nopeina ilmestyksinä. Tätä vaihetta kuvaavat Zeun suorittamat raiskaukset. Calasson mukaan Zeun teot kertovat jumalallisesta interventiosta ja uuden seikan alulle saattamisesta.
Viimeinen vaihe kuvaa Calasson mukaan aikaa, jolloin ihmeitä ei enää tapahdu; ihmiset ja jumalat ovat vieraantuneet toisistaan. Ihmiset eivät usko jumaliin, koska jumalat ovat vetäytyneet muualle eivätkä ihmiset enää kiinnosta heitä.
On toinenkin vaihe, jolloin jumala voi myös jäädä tunnistamatta. Silloin jumalan on omaksuttava osa, jota hän ei ole tähän päiväänkään mennessä hylännyt: tuntemattoman vieraan rooli. Eräänä päivänä Arkadian kuninkaan Lykaionin pojat kutsuivat aterialle tuntemattoman maatyöläisen, jonka hahmoon Zeus oli kätkeytynyt. He halusivat tietää oliko vieras todellinen jumala, ja uhrasivat lapsen, jonka hiha sekoitettiin uhrieläinten lihaan, ajatellen että oikea jumala havaitsisi mitä he olivat tehneet. Zeus raivostui ja kaatoi pitopöydän, joka oli elliptican taso eli taivaan isoympyrä: siitä päivästä lähtien se on ollut kalteva.”
Calasso käsittelee jumalhistoriaa myös esineiden kautta. Esimerkiksi kruunu on ymmärretty eri tavoin jumalhistorian eri vaiheissa. Kruunu syntyi absoluuttisen hetken merkiksi, tuo hetki kuului jumalalle joka saattoi paritella ja surmata itsensä samanaikaisesti. Ihmisillä tämä absoluuttinen hetki jakautui kahteen suuntaan; uhritoimitukseen ja häihin. Sekä ihmisuhri että morsian saavat hetken ajan kantaa kruunua päässään.
Jumalhistorian seuraavassa vaiheessa kruunu liitettiin kaikkiin rituaaleihin: patsaita, urheilijoita, uhrieläimiä, runoilijoita ja sotureita seppelöitiin. Kruunu ja seppele ilmaisivat samaa, ne olivat huippuhetken merkkejä; niinpä rakastavaisten huoneeseenkin tuotiin seppele.
Vähitellen kruunu erkani tuonpuoleisesta merkityksestään ja kävi ilmaisemaan valtaa ja kauneutta. Calasso ottaa esimerkiksi Sapfon erään runon säkeen, jossa tämä kehottaa kaunista miestä pitämään kruunua aina päässään, myös kaupungilla kuljeksiessaan. Tämä on ainoa esimerkki, jossa pyhän esineen maallistuminen on miellyttävä seikka; kaunis ihminen voi pitää kruunua eikä jumalia kaivata.
Tuon juhla-aterian jälkeen Zeus on vain harvoin esiintynyt tuntemattomana vieraana. Enimmäkseen se osa on siirtynyt muiden jumalten tehtavaksi. Kun Zeus nykyisin haluaa tuntea maan jalkojensa alla, hän ilmaantuu tavallisesti raiskaajana. Se on merkki jumalten voimakeinosta, kaukaisten jumalten kyvystä tunkeutua kuolevaisten mieleen ja ruumiiseen. Raiskatusta tulee omistamisen kautta omaisuutta. Kun ihmisten ja jumalten tuttavallinen yhteiselo on päättynyt ja uhrauksen luoma seremoniallinen yhteys heikentynyt, sielu jää väkivallan tuulen riepoteltavaksi, lemmenvainon kohteeksi, pakot-. tavan kiihkon esineeksi. Mytologia kutoutuu niistä tarinoista, jotka kertovat miten sielu ja ruunns maan päällä joutuvat edelleen alistumaan junnluudelle silloinkin, kun eivät enää sitä kaipaaja kun yhteyden rituaaliset kanavat ovat käyneet oudoiksi.
