Bret Easton Ellis: Vetovoiman lait (The Rules of Attraction), suom. Arto Schroderus, Tammi 2007
Amerikkalaisilla nuorilla on pitempi kokemus taidekouluissa hillumisesta kuin meillä. Hurjimpien opiskelijoiden irrottelut Jyväskylän ylioppilastalolla tai Oriveden opistolla eivät varmaankaan ole verrattavissa Bret Easton Ellisin (tuon American Psykon kirjoittajan) kuvaamiin irrotteluihin amerikkalaisessa taidekoulussa.
Opettajana sitä järkyttyy aina siitä, kuinka vähän näitä vauhdikkaimpia opiskelijoita loppujen lopuksi kiinnostaa opiskelu.
Vetovoimat lait eli libido vetää niin voimakkaasti kohteisiinsa, että opiskelu jää vain tekemiseksi paremman puutteessa.
Olen varmaan montakin kertaa koettanut “motivoida” esimerkiksi Laurenin kaltaista taideopiskelijaa. Ja voin kuvitella, että samalla kun olen pyytänyt häntä tekemään referaattia häntä KIINNOSTAVISTA asioista jossain tenttikirjassa, niin hän on varmaankin ajatellut jotain seuraavan tapaista:
LAUREN Olen vaihtanut pääainetta. Runouteen. Mitä me Franklinin kanssa tehdään? No, käydään bileissä: Kostea keskiviikko, Tenutorstai, bileissä Hautausmaalla, Maailman Äärissä, perjantai-illan bileissä, ottamassa pohjia lauantai-illan bileitä varten, sunnuntai-iltapäivän bileissä.
Yritän lopettaa tupakoinnin. Kirjoitan Victorille ATK tunnilla kirjeitä, joita en koskaan lähetä. Franklin tuntuu olevan sama persaukinen. Hän haluaa myydä verta saadakseen käteistä, ehkä ostaa huumeita, ehkä myyda huumeita. Yhtenä iltapaivänä myyn vaatteita ja vanhoja levyja oppilaskunnassa. Vietämme suuren osan ajasta minun kämpassäni, koska minulla on parisänky. Olen lopettanut maalaamisen kokonaan. (s 133)
Kun luen Laurenin elämästä niin huomaan että “motivointi” on pelkkää opettajan itsensä motivointia. Runouden kirjoittamiseen ”motivointi” tarkoittaa yksinkertaisesti jatkuvaa suorituspainetta, dedline-painetta. Nyt ymmärrän miksi opistoissa opettajat antavat kirjoittajaopiskelijoille paljon kirjoitustehtäviä. Mutta epäilen samalla, edistääkö tuo paine kirjoittamista. Opiskelijan sekoiluja se saattaa hieman vähentää. Ellisin romaanin luettuani ymmärsin, että jatkuvien baari-iltojen ja aamuun asti kestävien bailujen vastapainoksi opettajalla on keinot vähissä, kirjoituspaine on niitä harvoja joka tuottaa tulosta.
LAUREN Franklin on idiootti, oikeasti tahattoman koominen. Enkä ole tullut tähän tulokseen lukemalla hänen kirjoituksiaan, jotka ovat “vahvasti astrologisvaikutteista” scifiä eli karmeita, vaan yhdestä jutusta jota en käsitä. Kerron että pidän hänen kertomuksistaan, kerron hänelle horoskooppini ja me keskustelemme kertomuksien tarkeydestä, mutta… inhoan hänen suitsuketikkujaan enkä tiedä miksi kiusaan itseäni tällä tavalla, miksi olen tällainen masokisti. (134)
Ellisin tyyli on nopeaa ja tapahtumia luettelevaa, se muistuttaa näitä opiskelijoiden blogeja, joissa kerrotaan pääasiassa bileistä. Romaanin alkupuoli on kronikkamaista, tapahtumien listaamista. Loppupuolella sävyt sitten syvenevät, ja joskus henkilöt jopa pysähtyvät joksikin aikaa katselemaan ikkunasta ulos ja potemaan ahdistusta.
Myös Lauren, tuo romaanissa oleva kuvitteellinen oppilaani, luettelee päivänsä tapahtumia samalla tavalla kuin tyhjäpäiset jätkät. Laurenilla on sentään runoilijan kykyjä, mutta silti hän vaan jaarittelee jätkien hyvästä ulkonäöstä ja paskamaisesta luonteesta:
LAUREN Katson suoraan eteenpäin ja vältän katsekontaktia, kun hän sanoo jotain typerää. En ole kuulevinani häntä. Joskus hän jättää parran ajamatta, ja saan sängesta kipeitä hankaumia. En ole rakastunut häneen, hoen hiljaa itsekseni iltapalalla, ja kun hän istuu minua vastapääta muiden lipevien kirjallisuuslinjalaisten kanssa, jotka ovat kaikki pukeutuneet mustiin ja esittelevät kuivakkaa ja silti purevaa henkevyyttään, en kerta kaikkiaan voi käsittää kuinka mitäänsanomaton hän on.
Lauren oli syy, joka sai minut lukemaan romaania toiseenkin kertaan. Kun ensin olin seuraillut luku luvulta vaihtuvien minäkertojen kudosta, niin sitten huomasin lukea vain Laurenin osuuksia ja teos muuttui kiinnostavammaksi.
LAUREN Hyvin tavallinen aamu. Katselen ymparilleni huoneessa. Franklin on poissa. Tavarat ympärilläni masentavat minut, tuntuvat määrittelevän tuskallisen olemassaoloni, kaikki on niin tylsää; kirjoituskoneeni — ei mustenauhaa; maalaustelineeni — ei kangasta kirjahyllyni — ei kirjoja; sekki isältä, muistutus vanhempainviikonlopun peruuntumisesta; uudet runot joita olen kirjoittamassa, paperitolloina sängyn vieressä; Franklinin tuoma uusi kertomus nimeltä “Saturn has Eyes”; puolityhja pullo punaviiniä (Franklinin ostamaa Jordania, liian makeaa), jota joimme eilen illalla; tuhkikset; tupakat tuhkiksissa; Bob Marley -kasetti lopussa — kaikki masentaa minua suunnattomasti. (s. 151)
Nuorena elämä on ehkä yleensäkin kronikkamaista, tapahtumien määräämää. Kun selaan omia nuoruuden päiväkirjoja, niin samaa tapahtumien luetteloa ne ovat, kuin nämä kronikkamaiset verkkopäiväkirjat. (Ja ihmettelen myöhemmin, kuinka olen ehtinyt aina jonnekin bailaamaan yleensä keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina).
Ellisin romaanissa libido eli vetovoiman lait vetävät ihmisiä samanaikaisesti sekä pariutumaan että porukkaan. Kertojien vaihtelu tuo esille sen, kuinka nimenomaan tuo libido tekee kustakin himossaan myös yksinäisen. Henkilöt tulkitsevat toisiaan aivan väärin ja kokevat asiat aivan eri lailla. Franklin luulee vuoteessa antavansa Laurenille suurtakin nautintoa, mutta tämä kokeekin nuo aktit vaan väsyttävän pitkinä. No, Laurenia hallitseva vetovoiman laki onkin kaipuu. Voisi sanoa jopa että hänen himonsa on kaipuuta, se vääristää häntä niin, että kukaan hänen lähellään oleva ei voi olla mitään verrattuna turvallisen kaukana olevaan suureen rakkauteen. Tämä lienee Laurenissa sitä runoilijan vikaa.
[...] Bret Easton Ellis: Vetovoiman lait [...]