Kun runoilijavanki Giannis Ritsos sipaisi leukaansa ja yllättyi

Risto Niemi-Pynttäri
Giannis Ritsos Valoon ja tuuleen . suom Marja Tuominen, Nihil Interit 1998.

Giannis Ritsos ( 1909 - 1990) oli tunnetuimpia kreikkalaisia nykyrunoilijoita, katsaus hänen runouteensa ilmestys Nihil Interitin ansiosta 1989. Valoon ja tuuleen -valikoima alkaa nuoruuden surrealistisista leikeistä, vaihtuu sitten sotavankeuden ja poliittisen vainon tylyksi eleettömyydeksi, ja päättyy vanhuuteen sekä luopumisen kokemuksiin.

Jos tuntuu siltä, että suomalainen lyriikka on liikaa sukua itselleen, niin kannattaa lukea käännöksiä.
Suomen kielen retoriikka kärsii usein liian tutuista kuvioista. Käännetty lyriikka voi istuttaa kieleemme uudenlaisia liitännäisiä, ajatuskuvioita joita ei edes tiennyt mahdolliseksi.
Marja Suomisen käännökset ovat hyvää, tuttua suomea, mutta samalla siinä on kreikkalaisen keskipäivän henkeä.

Ritsoksen runot rakentuvat usein näkökulman muutokselle, asiasta paljastuu yllättäen jokin toinen aspekti joka muuttaa mielentilan. Sikäli Ritsoksen runot ovat varsin terapeuttista luettavaa, runot toimivat mielikuvaharjoituksina. Tosin runoudessa keino on klassinen ja esimerkiksi sonettien loppukäänne, volta, paljastaa että elvyttäviä mielikuvaharjoituksia tehtiin jo renessanssin aikaan. Ritsoksen varhaisissa, vankileirillä kirjoitetuissa runoissa haetaan voimaa mielikuvista – ja ennen kaikkea alistuvien mielikuvien muuttamisesta voittoisiksi.

Nyt kun kaikki on turhaa,
hän ei keksi mitään tekemistä, istuu vain yksin
ja tutkii käsiään ja kynsiään tarkkaan.
Ne eivät tunnu tutuilta
Hän sipaisee leukaansa, ja sitten uudelleen,
kun huomaa ettei sekään tunnu tutulta.
Leuka on vieras, niin ehdottomasti ja selvästi vieras,
että se tekee hänet iloiseksi.

Yllä olevassa runossa turhautuminen muuttuu absurdiksi iloksi. Ritsosin koko tuotantoa voi peilata tähän pieneen runoon.

Kun kommunistina vainottu runoilija toteaa “nyt kun kaikki on turhaa” kyse on ensin pettymyksen tunteesta. Yllättäen tuo tuonne kääntyy kuitenkin iloksi, kun yksinkertaiseen asiaan liittyy suuri luopumisen ele. Giannis Ritsos oli viettänyt liki kymmenen vuotta kreikkalaisen oikeistojuntan vankileireillä ja sen jälkeen lukemattomat vuodet kotiarestissa. Silti runo huokuu absurdia vapautta. Vankileirit ja vaino tekivät Ritsosista runoilijan, silti hänen ei tarvitse jäädä vanhan minänsä vangiksi.

Usein Ritsos pyyhkäisee kaiken raskaan sivuun kuin leukaa sipaisemalla - sotilasdiktatuurista vapaa Kreikka on järjetön valon ja tuulen maa ja hän pitää siitä.

Giannis Ritsos oli kuutisen vuotta vankileirillä Kreikan sisällissodan aikaan (1947- 48 ) myöhemmin hän oli sotilasjuntan vartioimana kotiarestissa Samoksen saarella (1968-70). Ritsosin kokemus runoudesta on määräytynyt paljolti näissä oloissa. Vankileirillä kirjoitetut runot tekivät hänestä sitten poliittisen sankarin. Mutta sekin oli vain mielikuva, vasemmistolyriikan sankarina oleminen ei tyydyttänyt häntä kauaa, vaan runouden avulla hän tempautui eroon myös siitä roolistaan.

Suomennoksen esipuheessa tosin vaalitaan vanhahtavaan kansanrintaman henkeen legendaa “kansan rakastamasta runoilijasta”. Poliittisen nostalgian sijaan jäin esipuheessa olisi voinut olla
tuoreempi näkökulma kreikkalaiseen vastarintaliikkeeseen, ja mitä runous oli siinä. Itse runojen valikoimassa painotus on mielestäni kiinnostavampi kuin esipuheessa; siitä on jätetty vähemmälle Ritosin probagandarunous ja keskitytty enemmän runoihin, jotka ilmaisevat yritystä olla murtumatta ja romahtamatta. Siellä missä kaikki on mahdotonta, voittoisan mielikuvan löytäminen tuottaa iloa.

Ritsosiin liitettyä poliittista nostalgiaa vastaan voi asettaa runon, jossa hän vertaa sankarirunoilijan rooliaan Herkuleen kohtaloon. Herkules sai urheudestaan kultaisen taljan, mutta talja liimautui ihoon kiinni ja loisti yötä päivää. Näin Herkules jäi loistavan maineensa uhriksi.
Ritsos toteaa ironisesti Herkules -runonsa lopussa “mitäpä elämä olisikaan ilman kärsimyksen kultaa” Sankareilla on oikeus kietoutua kärsimyksen viittaansa ja jäädä sen vangiksi, mutta heillä on myös vapaus heittää taakkansa pois.

Keskitysleiristä selviämisen psykologi Viktor Frankl, itse natsien leiriltä selvinneenä, osoitti että ne kestävät jotka löytävät olemassaololleen tarkoituksen. Monen kaasukammiosta välttyneen elämä oli vankeuden jälkeen jatkuvaa kriisiä, tarkoituksettomuuden kokemusta. Ritsosin absurdi ja surrealismia suosiva asenne on aivan toisenlainen. Hänellä on lukuisia selviämisestä kertovia runoja, joissa hän käsittelee juuri elämän iloa vailla tarkoitusta.

Mielikuvien luomisen kyky on sietämättömissä oloissa usein ihmisen viimeinen mahdollisuus. Ritsos näyttää pitkän runoilijan uransa aikana palanneen jatkuvasti tähän mahdollisuuteen. Kun kaikki on otettu pois, mielikuvat ovat vielä jäljellä.

Eräässä runossa Ritsos kertoo vangista joka selviytyi muotoilemalla pieniä ihmisiä - kuvitellen itsensä erääksi noista miniatyyreistä. Voi sanoa että hän teki mielikuvia, joissa muuttamalla todellisuutta vain hieman pienemmäksi tai kevyemmäksi, hän saattoi voittaa muuten nujertavat olosuhteet.

Mielikuvat voivat myös luoda uusia vankiloita. Runo kasvojaan koskettelevasta ihmisestä kertoo mahdollisuudesta luopua vanhasta roolista, vanhasta ja turhaksi tulleesta mielikuvasta. On vapauttavaa huomata, että mielikuva omasta itsestäni on niin rajallinen, ja on vapauttavaa aavistaa olevansa aivan eri ihminen kuin mitä itse luuli.

Kokonaisuudessaan Ritsosin valikoima on pieni aarre. Esimerkiksi “Kreikkalainen keskipäivä”, se olemisen kirjas valo mitä Nietzsche ylisti, saa lisäpainetta vankileirillä:

KESKIPÄIVÄ

Täällä aurinko ei ole leikkisä, ei, se on vihainen yksinvaltias.
Kulmat kurtussa, leuka kiristyneenä neliöksi
se painaa karvaisen rintansa mereen.

Yksi, kaksi, monta. Me laskimme kuukausia,
kannoimme harteilla kivet ja pelon;
koputimme hiljaa ruukun kylkeen;
jotta kuulisimme veden vastaavan
kuin naisen ääni oven takaa.
Niin kuin nainen kuulee pienimmän tähden hennon helinän,
niin kuin tähti määkivän hämärän.

Keskipäivä on loputon
kuin sunnuntai maalla ilman lapsia.
Aurinko on armoton aamusta illan hämärään.

Sitä ei huomaisi, jos saaren kyljessä tai selässä kasvaisi yksikin puu,
jos voisi istua kämmenen varjoon. Jos voittaisi vääryyden
ja unohtaisi katkeruuden. Ellei olisi niin kova jano.

Olemme unohtaneet puun varjon.
Onko se kuin läikehtivä lippu, vettä?
Vai kuin kiitos, jonka joskus kuuli,
käteen pujahtava käsi?

Me istutamme vielä tuhansia puita.

Vesielementtiin heittäytyminen

Iris Murdoc: Meri, meri (1982, suom. Paavo Lehtonen)

Uimiseen liittyy aina vesielementin armoille asettumisen tunnetta, meressä umiseen liittyy erityisen suuri elementin tunne ja rantakalliolta hyppäämiseen aivan erikoinen rohkeus. Pääseekö vedestä pois on syvä ja ensimmäinen uimiseen liittvä pelko.

Kun Iris Murdock kertoo Meri, Meri romaaninsa alussa päähenkilön unitiretkistä, kuvaus on vain pinnalta realistista. Pinnan alla hän kuljettelee olennaista uimiseen liittyvää pelkoa - pääseekö vedestä pois. Pitkä sitaatti:

Minä kävin jälleen uimassa, mutta en ole vieläkään pystynyt löytämään aivan sopivaa paikkaa. Tänä aamuna minä yksinkertaisesti sukelsin syvään veteen kalliolta lähinna taloa, missä se laskeutuu mereen miltei pystysuoraan; siinä on kuitenkin poimuja ja ulkonemia jotka muodostavat jonkinlaiset portaat, tosin vaaralliset. Sanon sitä jyrkänteeksi, vaikka se laskuveden aikaan onkin tuskin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Vesi on tietenkin hyvin kylmää, mutta muutaman sekunnin kuluttua se tuntuu verkoavan ihon jonkinlaiseen lämpimään hopeiseen kuoreen, aivan kuin saisi ylleen merenneidon suomut. Haasteen saanut veri riemuitsee voimistuessaan. Aivan niin, tämä on minun luonnollinen elementtini. Miten outoa onkaan ajatella että minä en ollut koskaan nähnyt merta ennen kuin vasta neljaäntoista ikäisenä.

Minä olen taitava ja uskalias uimari enkä minä pelkää kovaakaan aallokkoa. Tänään meri on tyyni verrattuna myrskyävään valtamereen jossa minä olen teuhannut kuin delfiini. Minun ongelmani on luonteeltaan miltei tekninen. Vaikka aallokko ei ollutkaan ankara, minulla oli naurettavia vaikeuksia paasta takaisin kalliolle. “Jyrkänne” oli hieman liian jyrkkä, ulkonemat olivat hieman hiian kapeita. Loiva aallokko kiusasi minua, nosti minut kohti kallion pintaa ja vetäisi sitten takaisin. Rakoa etsivät sormeni tempautuivat irti kalliosta yhä uudelleen ja uudelleen. Minä väsyin ja uiskentehin edestakaisin meren velloessa levottomana ja yritin etsiä toisia paikkoja, mutta tilannettani vaikeutti sekin että allani oli syvä vesi ja vaikka kallio ei olisikaan ollut äkkijyrkkä, se oli silea ja levän liukastama niin että minä en saanut siitä otetta. Lopulta minun onnistui kiivetä ylös jyrkännettä takertumalla siihen sormillni ja varpaillanija sitten hivuttautumalla polvilleni ulkonemalle. Kun pääsin kallion laelle, jäin makaamaan läähättävänä aurinkoon ja huomasin että käteni ja polveni olivat vereslihalla.

Siitä saakka kun tänne tulin olen nauttinut voidessani uida alastomana. Luojan kiitos tämä kallioinen ranta ei houkuttele matkailijoita kakaroineen. Missään ei näy jälkeäkään inhottavasta hiekasta. Olen kuullut sanottavan tätä rumaksi rannaksi. Toivottavasti sitä pidetään sellaisena pitkään. Kalliot, jotka ulottuvat pitkalle molempiin suuntiin, eivät ole itse asiassa pittoreskeja. Ne ovat väriltaan hiekankeltaisia ja niitä peittävät kristallinkirkkaat läiskät, ja ne ovat poimuttuneet suuriksi kompelon sekaviksi röykkiöiksi. Vuorovesirajan yläpuolella niitä koristavat kiiltävät tummanruskeat rakkolevät, joiden tuoksu on melko epamiellyttävä. Ylempänä ja läheltä tarkasteltuina ne suovat kiipeilijalle kuitenkin yllättävän paijon salaisia iloja. Siellä on monia V:n muotoisia kuiluja joissa on pieniä lammikoita tai äärimmäisen monenväristen ja sievien kivien muodostamia somerikkoja. Siellä on myos kukkia joiden on onnistunut jotenkin juurtua kohoihin: vaaleanpunaisia laukkaneilikoita ja harmaanpunertavia malvoja, jonkinlaisia rönsyuleviä valkoisia merikohokkeja, sinivihreitä kasveja joissa on kaalimaiset lehdet ja pieniä kivirkoojan joiden lehdet ja kukat ovat niin pieniä että niitä paljain silmin tuskin erottaa. Minun täytyy etsiä suurennuslasini ja tutkia niitä oikein kunnolla.

Yksi rannikon piirre on se että vesi on siellä täällä kuluttaut kalliohin onkaloita, joita minä en kunnioittaisi sanomalla niitä luoliksi, mutta joka uijan silmin nähtyinä tuntuvat hätkähdyttäviltä ja hivenen pahaenteisiltä. Yhdessä kohtaa, lähellä taloani, meri on itse asiassa kaivertanut kallioon holvisillan, jonka alitse se möyryää takana olevaan syvään ja jyrkkäreunaiseen onkaloon. Minulle tuottaa omituista mielihyvää seistä tällä sillalla ja katsella hurjia voimia joita kuohuvat aallot edetessään ja vetäytyessään luovat kallio-onkalon suljetussa tilassa. (Meri meri 1981, 9-11)

Romaanin alkuosa on parasta mitä olen lukenut. Varhaiseläkkeelle vetäytynyt näyttelijakuuluisuus nauttii yksinäisyydestä. Uimisen kuvausten lisäksi siinä kerrotaan päähenkilön valmistamista ruuista, jotka nekin sisältävät realistisen tason alla jotain olennaista ruokailuun liittyvää.

Romaanin alkuosa huipuentuu tapahtumaan, joka sai minut voimakkaiden kaipuun tunteiden valtaan. Samaan rannikkokylään ilmestyy nainen, nuoruuden rakkaus, jonka hän oli kadottanut. Murdock tuo peliin toiseuden teemat erittäin vaikuttavasti. Mies kuvittelee herättävänsä naisessa oitis entiset intohimot, onhan hän itse komea ja kuuluisa näyttelijä. Mutta nainen kokee miehen ilmestymisen aivan toisin, eikä asetu lainkaan päähenkilön vanhojen unelmien mukaiseksi. Miehelle on kova paikka ymmärtää, että nainen kokee asiat aivan toisin.

Loppuosa romaania on aina tuntunut sellaiselta ihmisten vilskeeltä, että lukemiseni muuttuu aina uneliaaksi asioiden seurailukai ja selailuksi. Mutta Meri meri romaanin alkuosa on aivan parhaita mitä olen lukenut. Paavo Lehtonen sai mm. tästä suomennoksesta Mikael Agricola palkinnon vuonna 1982.

Rehottavat lauseet ja kukkanen

KESÄLUKIJA kohtaa rankkasateen eli
Karel Capek Puutarhurin vuosi (suom. Eero Balk, Basam Books 2002)

On aika lukea puutarhapakinoinnin klassikkoa, Karel Capek Puutarhurin vuosi (kirjoitettu 1929). Retorisesti Capek suosii rehottamista ja paisuttelua, kuin kitkemistä ja tiivistämistä. Muistan sanonnan: “Oli se aikamoinen puutarhuri se Stalin.” Capeck eli Stalinin suuren puutarha-aidan kupeessa, silloisessa Tsekkoslovakiassa. Hän ei ole rikkaruohoja kyttäävä kitkijä, vaan runsaus ja rehoitus ovat hänen tyyliään. Oikean puutarhurin tavoin hän saa juttunsa kasvamaan ja kukoistamaan.

Koska tänäkin kesänä olemme saaneet rankkasateita, trombeja ja rakeita, niin puutarhuri ja sade on sopiva teema.

“Muutaman päivän ajan taivas ja maa paisuttavat hellettä: aurinko on polttava ja jotenkin vastenmielinen, maa halkeilee ja koirat haisevat; isäntä tähyilee huolissaan taivaalle ja sanoo, että saisi sataa. Tämän jälkeen ilmaantuu niinsanottuja pahaenteisiä pilviä ja puhkeaa raju tuuli, joka riepottelee mukanaan pölyä, hattuja ja irronneita lehtiä…”

Capeckin kirjoitustyyli on varsin klassista, hän suosii retoriikan oppeja lausetta muodostaessaan. Puutarhurikertoja on rönsyilyn mestari, mutta raju tuuli ei pistä sanojen järjestystä sekaisin, vaan retoriset kuviot pysyvät. Läheltä lukien voi huomata, että edellisetkään lauseet eivät ole myllerrettyjä - vain yksi irrallinen tuulen tuoma sana ( ilmassa kieppuva hattu) sekoittuu puutarhakieleen. Kun puutarhuri pinkoo sitomaan kiinni kaiken, mitä tuuli heiluttaa, hän muistuttaa virkkeestään huolestunutta kirjoittajaa.

“Samalla kun hän turhaan yrittää sitoa ritarinkannusten varsia, putoavat ensimmäiset kuumat pisarat, koittaa läkähdyksen hetki, ja pum ! ukkosen jyristessä ryöpsähtää vuolas rankkasade. Puutarhuri pakenee ovenpieleen ja katselee raskain sydämin, kuinka sade ja tuulenpuuskat höykyttävät puutarhaa. Ja kun hävitys on pahimmillaan, hän syöksyy kuin hukkuvan lapsen pelastaja sitomaan taittuneen liljan.”

Myllerryksen voima tuntuu varsinaisesti vasta taittuneen liljan kohdalla, se tekee saderyöpyn voiman todelliseksi. Yksityiskohta myllerryksen keskellä on klassinen keino se on runsaan mielikuvien ryöpyn vastakohta, detalji joka korostaa myräkkää. Mutta uhka on turha, tuuli heikkenee. Alkaa sade, mutta se ei hakkaa sanoja lakoon ja lauseesta tulee pitkä kaiken läpi virtaava veden flow.

“… veden kyllästämä tuuli henkäisee, ja silloin se alkaa: sadenorot solisevat katukivetykselle, maa huokaa miltei ääneen, vesi kohisee, rummuttaa, loiskuu, ropisee ikkunoihin, naputtelee tuhansin sormin räystäskouruja, virtaa katuojissa ja raikuu lätäköissä, ja ihmisen tekee mieli huutaa ilosta, hän työntää päänsä ikkunasta vilvoitellakseen sitä taivaan kasteessa, hän viheltelee, ja haluaisi mennä seisomaan avojaloin katuja hyökyviin keltaisiin virtoihin, siunattu sade, veden … ”

Kesäillan halu vailla kohdetta

KESÄLUKIJA valvoo yössä eli
Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka (1991, suom. Annikki Suni)

“Se on niin harvinaista, muutaman kerran kesässä eikä suinkaan joka vuosi, täytyy nauttia ennen kuin kuolee, sillä eihän sitä tiedä, salliiko Jumala enää koskaan näin kauniita iltoja.”

Durasin teoksen nimi tekee siitä kesäöiden kirjan. Siniset silmät musta tukka on ilmaisu joka viittaa haluun ja kauneuteen. Silti siinä ei ole mitään persoonallista, siinä ei puhuta kenenkään tietyn ihmisen sinisistä silmistä, vaan yleensä, aivan kuin kyse olisi monien kauniiden ihmisten tunnusmerkistä. Oikeastaan kyseessä on levottoman kesäyön synonyymi, valvomisen ja halun tunnusmerkki. Siniset silmät ja musta tukka on kesäyön halua jolla ei ole kohdetta.

Duras’n pienoisromaanissa kaksi toisilleen vierasta ihmistä, mies ja nainen, päättävät valvoa nämä kauniit kesäyöt. Mies, homoseksuaali, oikeastaan ostaa naisen vartalon yöksi huoneeseensa katseltavaksi. Nainen on solakka ja kaunis. Hänellä on siniset silmät. musta tukka ja sininen panta hiuksissaan. Selainen olento öisin huoneessa on kaunis mutta mahdoton rakastelukumppanina, siis aivan kuin kesäyö joka herättää levottoman halun - mutta kuka pystyisi rakastelemaan itse kesäyötä.

He ovat rannikkokaupungissa, jossa on meri ja hotell des Rochesin terassi, he ovat hienostuneita yövalvojia jotka makaavat alasti huoneessa. Samaan aikaan yökulkijat vaeltelevat, heidän brutaaleina vertaisinaan, meren rannan kojujen luo panemaan ja pantaviksi.

Alastomina, toisiinsa kajoamatta, vain kosketellen mies ja nainen valvovat näitä ranskalaisen kesän ihmeellisiä kesäöitä. Kumpikin ovat oman kipeän rakkautensa murtamia, toisistaan tietämättä he kaipaavat samaa, pois lähtenyttä nuorta miestä. Luonnollisesti miehellä on hämmästyttävän siniset silmät ja musta tukka.

On usein huomautettu, että siniset silmät ja musta tukka on sukupuoleton tunnusmerkki, romaanissa se viittaa sekä naiseen että mieheen. Se viittaa nuoreen mieheen joka vanhempi homoseksuaali kaipaa epätoivoisesti. Samalla se viittaa naiseen jota mies katselee öisin huoneessaan, ja joka on hänelle mahdoton kohde. Mutta tuo nainen auttaa miestä pitämään epätoivoista haluaan yllä, mies tietää että hänellä ei ole muuta sidettä menettämäänsä rakkauteen kuin epätoivo.

Nainen elää samalla tavalla epätoivosta, hän tulisi joka yö huoneeseen vaikka mies ei maksaisikaan. Lopulta hän huomaa rakastavansa miestä juuri siksi, koska ei voi saada tätä. Ensin hänkin kaipaa nuorta miestä mutta vähitellen hän alkaa odottaa öisin että mies huoneessa ottaisi hänet. Yö toisensa perään hän makaa alastomana, silmät kiinni, ja odottaa miehen kosketuksia. Sitten hän ottaa itselleen päivärakastajia, mutta palaa aina yöksi miehen huoneeseen. Mies on äärettömän mustasukkainen naisesta, mutta haluaa omistaa vain hänen kauneutensa.

Siniset silmät, musta tukka on tietty kesäillan himo, muttuneena kolmiodraamaksi. Itseasiassa Duras’n romaanin ensimmäinen lause kehottaa lukijaa asennoitumaan juuri siten.

“Kesäilta olisi tämän tarinan sydän.”

Aurinkoa, hiekkaa ja unta

KESÄLUKIJA kaivautuu hiekkaan eli
Italo Calvino: Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa (suom Jorma Kapari, Tammi)

Marcovaldo halusi että hänet peitettäisiin lämpimään hiekkaan. Se helpottaisi reumatismiin. Mutta minne? Italialaisen kaupungin ohi virtaavan joen rannat olivat täynnä romua, jätettä tai ne olivat työkoneiden myllertämiä. Kaikki joen hiekkapoukamat ovat aivan täynnä, ja rauhalliset rannat ovat taas törkyisiä ja mutaisia.

“Marcovaldo tutki joen rantoja ja etsi paikkaa jossa olisi kuivaa hiekkaa ja aurinkoa. Mutta siellä missä oli hiekkaa oli pelkkää ruostuneitten kettikien kirskuntaa; ruoppaajat ja nostokurjet olivat töissä: vanhat koneet, kuin dinosaurukset, kaivoivat jokea ja kaatoivat valtavia lusikallisia rakennusliikkeiden kuorma-autoihinm jotka olivat pysähtyneet pajujen keskelle.”

Marcovaldo, tapansa mukaan on liiankin on kekseliäs, hän löysi lotja joka oli lastattu hiekkaa täyteen.

Italo Calvinon novellikokoelma Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa kuuluu kesälukemisiini. Siitä on myös tehty kiinnostava gradu, josta voisi olla hyötyä monelle novellien kirjoittajille. Se on kevyt kuin sarjakuva ja koominen kuin Tatin elokuvat. Minun on helppo samaistua tähän haaveilevaan mieheen, joka suurelle lapsikatraalleen yrittää järjestää retkiä ja näyttää jänniä paikkoja; yrittää nauttia luonnosta meluisan ja saastuneen kaupungin keskellä.

Helppo on samaistua tähän haaveilevaan mieheen, joka suurelle lapsikatraalleen yrittää järjestää retkiä ja näyttää jänniä paikkoja; yrittää nauttia luonnosta meluisan ja saastuneen kaupungin keskellä.

“Marcovaldon lapset, jotka isä oli tuonut mukanaan toivossa, että saisi heidät peittämään hänet hiekalla, eivät pysyneet nahoissaan sillä he haluisivat päästä uimaan.
- Isä, isä me sukellamme! Uidaan joessa!
- Oletteko hulluja. Täällä on taulu “Uiminen erittäin vaarallista”. Sinne hukkuu, painuu pohjaan kuin kivi. Ja hän selitti että siellä missä ruoppaajat ovat kaivaneet pohjaa, on syövereitä jotka imaisevat virranpyörteisiin.
- Syöveri, näytä meille syöveri. Lapsista sana kuulosti hauskalta.
- Ei sitä näe: se tarttuu sinua jalasta kun uit, ja vetää sinut mukanaan.
- No miksei tuo uppoa? Mikä se on, kalako?
- Ei, se on kuollut kissa. Marcovaldo selitti. Se kelluu koska sen vatsa on täynnä vettä.
- Tarttuuko syöveri kissaa hännästä? Michelino kysyi.

Marcovaldon paikka hiekkakylvylle oli siis jokirantaan kiinnitetty lotja, jossa oli seulottua hiekkaa. Hänen lapsensa peittelivät hänet sinne, niin että pää vain näkyi. Samalla lapset vahingossa päästivät köyden, joka piti lotjaa kiinni rannassa.

Niin Marcovaldo nukahti ja lotja lipui jokea alaspäin, kohti koskea, mutta onneksi putouksen kohdalle oli kertynyt niin paljon liejua että lotja pysähtyi siihen. Mutta se pysähtyi kuin seinään, niin että Marcovaldo lensi lotjasta - ja alla avautui näkymä jonka kuvaukseen novelli päättyy. Lopuksi kerronnan aika pysähtyy ja lukijalle avautuu värikäs, yksityiskohtainen näkymä:

“Marcovaldo lensi ilmaan kuin katapultin heittämänä ja sillä hetkellä hän näki joen allaan. Tai oikeastaan ei nähnyt, hän näki vain joen täyttämän ihmisvilinän.

Lauantai-iltapäivisin suuri joukko kylpijöitä tungeksi tuolla joenpätkällä, siellä missä vesi ulottui vain napaan asti, kokonaisia koululuokkia lapsia pullikoi siinä, ja lihavia naisia ja miehiä jotka kelluivat liikkumattomina, ja tyttöjä bikineissä, rantaleijonia jotka painivat, ja patjoja, ja palloja, pelastusrenkaita, autonrenkaita, soutuveneitä, kanootteja, ruuhia, kumiveneitä, moottoriveneitä, pelastusveneitä, veneseuran jollia, verkonlaskijoita, onkijoita, vanhuksia päivänvarjoineen, nuoria neitejä olkihattuineen, ja koiria, koiria, koiria, villakoirista bernhardtilaisiin, niin että koko joesta ei näkynyt senttiäkään vettä. Ja lentäessään Marcovaldo ei tiennyt putoaiaiko hän kumipatjalle vai junomaisen matroonan syliin mutta yksi asia oli varma: hän ei tulisi hipaisemaan vesipisaraakaan.”

(Vappupuhe 4) Metafora on geenivirhe kielessä

 

-         Kirjaviisuuden akateemisen kerman pitopöytiin tottuneet saavat pian haukata pikasyöttäjän kaukalolla, tosin makkarakupeista puuttuu korva. Poissa on kekkaroiva pahanilmanlintu, tuo hätyytetty kaksoisagentti, tuo samea peili, jossa tuikkivat valheellinen vilkkuvalo ”niin kuin” ja vielä sitäkin julkeampi pikku sokeripala ”kuin”.

 

Metafora on kuollut — levittäkää sanaa. Tämän niminen novelli, Carol Shieldin vasta ilmestyneessä kokoelmassa Tavallisia ihmeitä (Otava 2008 ) pääosassa on metafora. Minun uneni allegoriasta, sekä toinen joka kertoi palimpsestista, ovat pientä siihen verrattuna että joku ottaa novellin aiheeksi käsitteen. Toki käsite on erään puhetta pitävän proffan kaunopuheisen hyökkäyksen kohde:
 

-         Metaforaa, tuota jääräpäätä, tuota kristallinkirkkaan yksinkertaisuuden hilseilevää saattokulkuneuvoa on roppakaupalla syytetty merkityksen veriviholliseksi, virukseksi, joka on tieten tahtoen päästetty terveen ruumiin verenkiertoon ja jota sovinnaisuuden pöyhkea viekkaus pitäa hengissä. Oi oi, ihan viattomastihan se syntyi Homeroksen viinintumman meren myötä (vaatimaton esitys ehkä, mutta joka tapauksessa silloin laskeutui samettiverho sen väliin mitä oli ja mitä melkein oli).

 

Historiallisessa katsauksessaan länsimaiseen metaforiikkaan hän kuvailee kuinka tilanne kärjistyi ja puhkesi kriisiksi:

 

-         Pian siitä tuli salainen pahe, oopiumipiippu, jota poltettiin sermin takana — mutta sitten tuo aallonpoikanen kasvoikin meren kuohuiksi, ja metaforasta muodostuivat lopulta ne napit ja henkselit, jotka kannattelivat runouden housuja. … Alussa metafora oli kirjaviisaiden leikkikalu mutta kiinnittyi sittemmin kuin polyyppi runouden puhtaaseen kammioon, runouden jonka hyvntahtoiset kertovat säkeet ohivat tätä ennen maanneet siististi kuin veitset ja haarukat keittiönlaatikossa ja jonka soukat, nivelistään irrotetut substantiivit, arkiset kuin sipulit, alkoivat yhtakkiä pullistella teennäisesti kuin leskeksi jääneet vallasnaiset: huojahtelivat lantio etukenossa sekavien predikaattien viktoriaaniseen salonkiin, istuutuivat metonymian kirjotuille tyynyille ja lepuuttivat mitallisia jalkojaan merkillisillä, pikkumaislla oksymoroneilla.

 

Näin metafora kehittyi ja paisui vaikean luulotaudin kautta tilaan jossa kieli puhkesi, ja novellin käännekohdassa kielen yksinkertainen selkeys pelastaa viimein ihmiskunnan:

 

-         Jokaiselle kanssamatkustajalle on osoitettu paikka pelastusveneessa — juuri ja juuri ajoissa — ja me kellumme taas kerran väitelauseen sepposen selkeällä lautalla, ja kun me olemme nöyrästi ripittäytyneet, meidät laukaistaan kiertoradalle, jolla ei tarvitse piitata tomuisesta satelliittiromusta eikä teeskennellä, että kukin asia tai esine on kuin jokin toinen; sillä kukin objekti on (on, tuo jäätävä, pieni väitteen kuula, joka uinuu vastasepitetyn, lyhyeksi nipistetyn lauseen laskoksissa, sulavamuotoisena kuin luoti, ja kuten yhden käden taputus, se ei vaadi tuekseen sen enempää kainalosauvoja kuin koinsyomia mytologioita).

 

 

-         Konstailemattomana kuin työmies tuo vasta karsittu ilmaisu näyttää vierähtävän lumenvalkealle sivulle harhautumatta unenomaisille umpikujille tai kiertoteille kuvaannollisuuden mustetahraisessa yössä.

 

 

Mutta turha metaforaa on moittia siitä, että huippuyliopisto on tyhjää kieltä ja kaunopuheisuudella rahoitettua toimintaa.

 

-         Mutta ah ja voi, lausui professori tuhkanharmaana puheensa ontoksi lopuksi, nämä tällaiset äskettäin kuolleista heränneet tekstit, vaikka olisivat kuinka tiukkalihaksisia (substantiivit puhtaiksi kaluttuine luineen, verbit voimakkaine kinnerjänteineen), kantavat kaikesta huolimatta itsessään metaforan virheellistä kromosomia, pienta jälkeä — sillä onhan kieli itsessään inhimillisen kokemuksen metaforinen ilmaus.

 

(komiikkaa vapuksi 3) oppiaineiden välinen tappelu

Kuinka kielioppi voisi pärjätä retoriikalle, eihän se osaa haastaa riitaa tai esiintyä arvokkaasti. Kielioppi on niin viatonta. Filosofit puolestaan polttavat tupakkaa ja juovat viinaa, ja käyttäytyvät reteemmin kuin retorikot. Teologit taas ovat aivan yhtä kovia tyyppejä kuin filosofit koska kestävät piiskaa. Pienet kieliopin opiskelijat ovat kuitenkin yhtä kovia tappelemaan kuin muutkin Gogolin ”Maahisten valitiattaressa”.

Gogolin novellin alku kertoo kuinka grammaatikot, retorikot, filosofit ja teologit tappelevat luentosalissa:

”Grammaatikot olivat vielä kovin pieniä: kulkiessaan he tuuppivat toisiaan ja torailivat kaikkein kimeimmin äänin; miltei kaikki he olivat repeytyneissä tai lian tahraamissa vaatteissa, ja heidän taskunsa iänikuisesti täpö täynnä kaikenlaista törkyä: puupalikoita, linnunsulista valmistettuja pillejä, puoliksi syötyjä piirakoita, toisinaan myös pieniä varpusia, joista jokunen saattoi ruveta yhtäkkiä tirskuttamaan kesken hiljaista tuntia.

…

Reetorit kävelivät arvokkaammin; heidän vaatteensa olivat usein eheät, mutta sitä vastoin kasvoilla oli miltei alinomaa jonkinlainen koriste eräänlaisena puhujanuran merkkinä; toinen silmä oli uponnut jonnekin otsan alle ja huulten asemesta oli suun kohdalla iso pullistuma tai jokin muu kuhmu; nämä puhuivat ja vannoivat toisilleen tenoriäänillä.

…

Filosofien ääni kumahteli kokonaista oktaavia alempana; heidän taskussaan ei ollut muuta kuin väkevää tupakkaa. He eivät varastoineet mitään ja söivät heti kaiken, mitä sattui osumaan silmiin; he tuoksahtehivat piipulta ja paloviinalta toisinaan jopa niin kaukaa, että ohikulkeva käsityöläinen vielä pitkän aikaa sen jälkeen haisteli ilmaa kuin ajokoira.”

…

Silloin kun tämä oppinut väki ennätti saapua vähän aikaisemmin tai kun tiedettiin, että professorit tulivat tavallista myöhemmin, aloitettiin yksimielisellä suostumuksella tappelu, johon piti osallistua kaikkien, vieläpä sensorienkin, joiden velvollisuutena oli valvoa koko tämän opiskelevien säädyn järjestystä ja moraalia.

Kaksi teologia tavallisesti päätti, miten tappelun piti tapahtua, oliko jokaisen luokan muodostettava oma ryhmänsä vaiko kaikkien jakaannuttava kahteen taistelevaan puoleen: sisä- ja ulko-oppilaisiin. Joka tapauksessa tappelun aloittivat aina grammaatikot, ja kohta kun siihen yhtyivät reetorit, he juoksivat pois ja asettuivat katselemaan korokkeille. Sitten ryntäsivät filosofit joilla oli mustat pitkät viikset, lopuksi paksuniskaiset teologit kauhistuttavan leveissä housuissaan.

Tavallisesti temmellys päättyi siten, että teologit pieksivät kaikki ja filosofit ahdistettiin kylkiään syyhyttelevinä luokkaan, missä he asettuivat lepäämään pulpetteihin. Luokkaan tullut professori, joka oli itsekin aikoinaan osallistunut tämän kaltaisiin tappeluihin, saattoi todeta heti kuuntelijoiden punertuneista kasvoista, että tappelu oli ollut melkoinen. Samaan aikaan, kun hän sivalteli vitsoilla reetoria sormille, toinen professori toisessa luokassa napautteli puikoilla filosofin käsille. Teologeja rangaistiin kokonaan toisella tavalla; heille, niin kuin teologian professorin oli tapana sanoa, annettin mitallinen järeitä herneitä, mikä merkitsi lyöntejä lyhyillä nahkapatukoilla.

Juhlapäivinä ja pyhinä seminaarilaiset lähtivät koteihinsa. Toisinaan he esittivät jonkin komedian, ja tällaisessa tapauksessa kunnostautui aina joku teologi, kooltaan miltei yhtä pitkä kuin Kiovan kellotorni; hän näytteli milloin Herodesta, milloin Pentefriaa, egyptiläisen hoviylimyksen puolisoa. Palkkioksi he saivat joko pahan palttinakangasta, pussillisen hirssiä, keitetyn hanhenpuohikkaan tai muuta samankaltaista. Koko tãmä oppinut väki — nun seminaarin kuin hengellisen oppilaitoksen — tunsi perinnöllistä vihamiehisyyttä toisiaan kohtaan, oli äärimmäisen köyhää, mitä tuli nimenomaan ruokaan, ja näin ollen poikkeuksellisen ahnasta, niin että oli täysin mahdotonta laskea, kuinka paljon jokainen heistä pystyi illallisella syömään keittopiiraita; varakkaiden lahjoitukset heidän hyväkseen eivät voineet mitenkään riittää. Sellaisissa tapauksissa senaatti, jonka muodostivat filosofit ja teologit, lähetti grammaatikkoja ja reetoreja filosofin johdolla — toisinaan yhtyi heihin myös itsekin — säkeillä varustettuna tyhjentämään vieraita vihannestarhoja, ja niin saatiin opiskeleville kurpitsapuuroa. ”

Gogolin novellissa tavataan ”maahisten valtijatar”, kun opiskelijaseurue on kaukana seminaarista, nälkäisenä ja eksyksissä metsässä. Yösijan heille tarjoaa varsin kummallinen emäntä, mutta se on toinen tarina.

(komiikkaa vapuksi 3) Ruotsalainen voileipäpöytä

Oli alkukevään maanantai. Ruokasalin voileipäpöytää katettiin illallista varten Malmön vanhassa Hotelli Hornissa. Vieraat eivät olleet vielä saapuneet, ja ruokasalia valaisi heikosti vain yksi ainoa suuren kattokruunun kaasuliekki. Hopeinen, kuusikulmainen viinakannu seisoi keskellä pöytää kuin kyflikirkko. Siinä oli kuusi hanaa ja kuutta sorttia viinaa: kymmenkertaisesti kirkastettua, kuminaa, pomeranssia, Neumannin akvaviittia, sekoitusta ja Rehnbergin viljaa. Tästä keskipisteestä erkaantuivat snapsilasien kirkkaat rivit, jotka veivät kaksi neljännestä pöydan pinta-alasta.

Näin monipuolinen viinakannu on keskipisteessä ruotsalaisessa smörgorsbord –kohtauksessa, jossa voileipäpöytä esiintyy niin sanotusti kontekstissaan.Teos on Fritiof Nanssenin eli ”Piraten” huomoristinen Pukki yrttitarhassa, jonka komiikka on jo vanhentunutta, ja jonka syöminkien runsautta kuvataan niin kohtuuttomasti että nykyään se ei olisi mahdollista.

Viinakannun kummallekin puolelle lasirivien viereen asetettiin kinkut, yksi raakasuolattu ja kuivattu sekä yksi keitetty. Hovimestari tarttui hetkeksi toimeen, iski kinkkuihin paloitteluhaarukat ja asetteli leikkuuveitset paikalleen.

Suolaiset ruoat aseteltiin riviin snapsilasien taakse: seitsemää sorttia silliä, anjovista jättipurkissa, sardelleja neljänneskilon kannellisessa astiassa, kylmää, paistettua silavaa ja muikunmädillä kruunattuja kananmunanpuolikkaita. Näiden jälkeen tarjolle pantiin ankeriasta savustettuna, halsteroituna tai hyytelössä keitettynä. Vati liitettiin vatiin ja asetti asettiin kuin palaset koristeupotukseen.

Vaaleanvihreät koristelehdet, myrkynvihreät ja valkoiset kurkut, punajuuret, sillisalaatti, punaiset ja tinapaperoidut juustot muodostivat värikkään kokonaisuuden, kun niitä vertasi värittömämpään leikkeleiden massaan, siansorkkiin, vasikan- ja sianpääsylttyyn, makkaroihin, lihapulliin ja sipulipihveihin.

Edellinen virke on uskomaton rakenteeltaan uskomaton: värikkäät ja värittömät asettuvat kattauksessa rinnan. Siinä on kaksi luetteloa jossa värittömät lihatarjoilut saavat kontrastikseen värikkäiden juusto ja juureskattausten listat.

Hovimestari kurkottautui pöydän yli ja kokeili kämmenselällään viinakannun lämpötilaa. Todettuaan tämän tyydyttäväksi hän alkoi vetää kattokruunujen naruista. Ikiliekit kohosivat, ja kaasuliekki toisensa jälkeen syttyi pienin räjähdyksin, kunnes pöytä kylpi valossa ja katon stukkokoristeet piirtyivät selvästi valon ja varjojen leikkinä. Hovimestari vertasi taskukelloaan seinäkelloon. Hotelli Horn oli valmis vastaanottamaan illallisvieraat.

Vieraat, jotka tulivat aterioimaan ovat yhtä runsaita kuin ruokapöytä, lihavia ja värikkäitä ihmisiä; mahtavia mahoja, poimuniskoja, punakoita naamoja. He olivat karjapörssiläisiä ja markkinoilta tulossa.

Hovimestari antoi pikkulämpimien merkin. Tytöt kiiruhtivat heiluriovesta ja palasivat pian kantaen höyryäviä vateja ja kattiloita. He toivat pöytään pyttipannua, silavamakkaraa, höyrytettyjä perunoita, kinkkumunakasta ja silligratiinia.

Sopu oli hyvä. Etummaiset ojensivat takana seisoville kädestä käteen lautasia, veitsiä, haarukoita ja ryyppyjä. Takimmaiset taas harppunoivat kykyjensä mukaan alkupaloja hartioiden yli, kyynärvarsien ali ja jokaisesta raosta, joka ilmaantui edessä seisovien syöjien muodostamaan muuriin. Ruuhkassa pukujen kankaisiin tarttui väkisinkin kaikenlaista hyvää.

Vähitellen suuri kuohunta voileipäpöydän ympärillä tyyntyi. Se jakautui monien pienten pöytien kesken, joissa syöminen jatkui aina vain hartaampana. Voileipapöydän runsaita antimia nautittiin yllättävinä sekoituksina. Kuumottavia, innokkaita kasvoja kumartui kukkuraisten lautasten ylle, suupalat nieltiin kokonaisina, kalanruodot syljeskeltiin suunpielestä, veitset kolisivat vahvoja hampaita vasten.

Tytöt kantoivat kiireellä pilsneriä ja olutta. Oppipoika raahasi painavia tarjottimia kylmiöstä ja paikkasi rynnäkön synnyttämiä valtavia aukkoja voileipäpöydän kattauksessa.

(komiikkaa vapuksi 2) Raha haisee ja levittää mätää

Narrit, jotka jallittavat valtaapitäviä, trikstrerit, poppamiehet, maagikot ovat päähenkilöinä monissa afrikkalaisissa tarinoissa. Ngui wa Thiongon Variksen velho (suom. Seppo Loponen, WSOY, 2007) on maagis-poliittinen satiiri jossain Keniaa pahemmassa valtakunnassa. Sen päähenkilöt mies ja nainen, muodostavat yhdessä Variksen Velhon, joka auttaa kansaa ja kiusaa tyranneja. Tämä romaani on siis maagista realismia afrikkalaisittain.

 

Eräässä mielessä Variksen Velho on kiistatta länsimaista lääketiedettä pystyvämpi, hän pystyy parantamaan ihmisiä rahan aiheuttamista yhteiskunnallisista vaivoista. Sen suhteenhan länsimainen terveydenhoito on voimaton, mutta maagikko tuntee rahan hajun ja tietää kuinka se saastuttaa ihmisiä ja levittää mädännäisyyttä.

 

Kansanparantajana Variksen Velho ei erittele tauteja lääketieteellisesti, vaan kiinnittää huomion kaikkiin vaivoihin. Yhteiskunnallisista taudeista pahin on rahanahneus ja korruptio. Muutamat tyrannihallitsijan vaikutusvaltaiset alaiset ovat laittaneet rahaa liiveihinsä runsaamman puoleisesti, ja Variksen Velho tunnistaa heidät oitis. Hänen keskeisin maaginen kykynsä on nimittäin rahan hajun tunnistaminen. Variksen Velho oppi kaatopaikalla asuessaan erottamaan monet mädän vivahteet, ja taloudellinen mädännäisyys oli niistä eräs.

 

Kaniuru oli tyrannimaisen ministerin apulainen, ja hän meni Variksen Velhon luokse vakoilemaan, löytyisikö jotain tekosyytä niin että hänet saataisiin linnaan. Hän jätti mersunsa kauemmaksi, ja tuli Velhon temppelille työmieheksi naamioituneena, yllään likainen sininen haalari ja päässä lippis. Hän asettui odotushuoneeseen ja näki Variksen Velhon pienen ikkunaluukun takana, tämä piti vasemmassa kädessään pientä peiliä. Velho näytti lukevan peiliä kuin kirjaa, hän puhui Kaniurulle häneen vilkaisematta.

-Sinun työsi ja nimesi liittynee johonkin hajuun?

Kysymys hätkähdytti Kaniurua. Se liippasi niin läheltä hänen nimeään.

-Aivan, hän sanoi lopulta.

-Sinua voi siis kutsua Haisuliksi … ei vaan …Haistajaksi , Voi, nimesi kuva samenee? Ahaa, nimesi liittyy jotenkin nenään tai neniin, johonkin vastaavaan.’

Kaniuru kavahti pystyyn tuoliltaan. Variksen Velho ei ollut vielä vilkaissutkaan häneen. Velhon katse oli pysynyt koko ajan nauliutuneena peiliin. Mistä hän tiesi, että nimeni juontui nenästä?

-Aivan, hän myönsi.

-Ja sitten työpaikkaasi! Aiemmin sinä vangitsit ihmisten, eläinten, kasvien, purojen, maaston varjoja.

-Kuinka niin? Kaniura kysyi muka ymmällään.

-Paperille tai kiveen kuvia kaikenlaisista asioista?

-Aivan, aivan, Kamiuro myönsi vikkelästi.

-Mutta nyt sinä varjostat ihmisiä etkä enää vangitse heidän varjojaan.

-Mitä?

 

Kamiuron salainen intohimo on kuvataide, varjojen vangitseminen paperille, kuten Velho asian kuvasi. Mutta hallituksen virkamiehenä hän on joutunut päinvastaisiin puuhiin – varjostamaan ihmisiä, ja tämä työn vuoksi hänen sydämensä on vangittu.

 

Seuraavaksi Variksen Velho käy kyselemään minkä vaivan vuoksi vieras on tullut tapaamaan häntä. Paljastuu, että Kamiuro on rikastunut nopeasti ja pelkää nyt menettävänsä rahat.

 

-Mutta aburialaisethan tiedetään, aina kateellisia.

-Sinä siis pelkäät, että he noituvat uuden omaisuutesi? Että he häivyttävät omaisuutesi yhtä äkisti kuin se tupsahtikin?

-Olette lukeneet ajatukseni, Variksen Velho. Minä haluan taikajuomaa, jotain taikaa omaisuuteni turvaksi niin, että voin nukkua yöni rauhassa.

 

Magiaan on perinteisesti kuulunut tarkka vainu rahan suhteen: maagikko itse saastuu, jos ottaa rahaa palkaksi. Variksen Velholla on tarkka vainu rahan mukana leviävän mädännäisyyden suhteen.

 

- Tässä temppelissä hoidetaan sairaita – tietänet kai? Täällä loihditaan pahuutta pois. Siispä kysynkin, joko omaisuutesi on alkanut kuvottaa sinua?

 

 

(komiikkaa vapuksi 1) En varmana tule ihmisten ilmoille

- Haluaisin hyvää koomista luettavaa?

- Lue Kalevi Seilosen Metsäroisto vuodelta 1986 !

Se onkin loistava pieni veijariromaani. Teoksen sanotaan yhdistelevän monia lajeja, mutta minusta se on metsäveijariromaani. Kertoja on mies joka elää metsissä ja jota kaikki jahtaavat. Sekä poliisit että lehdistö kuvaajineen, sekä armeija lämpökameroineen ja kaiken huipuksi vielä jokainen velvollisuudentuntoinen kansalainen jahtaa häntä.

”Minusta tuli metsäroisto, koska vanhemmat pojat hakkasivat nyrkillä kulman takana. Minä kerron tässä kirjassa kaikki. En salaa mitään. Tietenkin se on subjektiivista eli omakohtaista, kun kirjoittaa itsestään. Tuomas Akvinolainen väittää, että kana yrittää nähdä omat kasvonsa munan kuoressa, mutta Tuomas Akvinolainen on näivettynyt luuranko, joka piehtaroi öisin nuorten tyttojen kanssa. Y. Hobber menee jopa niin pitkälle, että sanoo Tuomas Akvinolaista pullopersesiaksi.

Ei voi olla metsäroisto, jos ei pidä metsästä. Sellainen ihminen voi joutua asumaan metsässä, mutta kuolee pian. Ennen minä en pitänyt soista, mutta nyt minä olen soiden sailyttamisen kannattaja.

” Karhun kynsi raapaisi kerran kämmeneni auki. Haavasta tuli verta purona. Ensin puristin nyrkissäni nenäliinaa, mutta heti kun loysin ratamon lehtiä, käärin niistä pallon ja puristin sitä. Minä en ole metsäroistona ollessani kertaakaan käynyt lääkãrissä, paitsi kerran Heinolassa, kun minua luultiin joksikin Martti Juvoseksi ja vietiin väkisin.”

Vaikka metsäroisto muistuttaa hätkähdyttävästi Unabomberia, niin en heittäytyisi kuitenkaan poliittiseen romantiikkaan. Metsäroistoa on mahdollista pitää äärimmäisenä luontoaktivistina. Mutta koska tuo soiden suojeluun viittaava ilmaus on ainoa viittaus ekologiaan, tulkinta on helposti liioitteleva.

Romaanin perusteella ainoa, miten hän haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan on kirjoittaminen. Metsäroisto kirjoittaa lymypaikoissaan pikku vihkohin, yhden luvun kuhunkin, ja lähettää sen heti kustantajalle. Se mitä hän kirjoittaa on tämä kirja, muu ei metsäroistoa kiinnosta.

”Minua on syytetty kaikesta mahdollisesta ja minua on herjattu. Aamulehti kirjoitti, että olen “kuuromykka kanavaras, luolaihmisen tasolle jäänyt apinaa muistuttava rikollinen, joka kaiken huipuksi nuuskaa”. Minulla on lehtileike tallella Tampereella. Se on totta että nuuskaan. Ei voi juosta pimeässä palava sätkä hampaissa, kun perässä juoksee koiria ja pyssymiehia. Aivastelu on minun ongelmani. Toisinaan minä juon itseni humalaan. Otan oikein perskännin. Silloin ei tiedä herääkö elävänä vai kuolleena. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Minä olen jumalankieltäjä.

Minulla on arpia joka puolella: päässa, käsissä, jaloissa, mahassa ja takapuolessa niin kuin härkätaistelijalla tai Don Quijotella. Silti en vaihtaisi elämääni kenenkään kanssa, vaikka saisin aloittaa alusta. Suomen ja Ruotsin televisioiden kuvausryhmat tulisivat koska tahansa tekemään ohjelmaa minusta. Ranskasta on tullut kysely. Rahaa on tarjottu suuria summia. Mutta minä en suostu. Minusta viimeksi otettu valokuva esittää 15-vuotiasta poikaa. Se on julkaistu lehdissä lukemattomat kerrat.”

Kalevi Seilosen Metsäroistoa ei ole kokonaan vielä käännetty venäjäksi, mutta vasta ilmestyneessä suomalaisen huumorin antologiassa siitä on kuulemma käännetty pitkät pätkät. Sen innoittajana voivat olla kuuluisat militaristeja paenneet metsäkaartilaiset

Vaikeinta on itsensä ruokkimine. Jos satun olemaan asutuksen lähellä, kerään roskapusseja ja etsin niistä ruokaa. Niistä löytyy muutakin. Jos näette tämän näköisen miehen kantavan yöllä muovikasseja, se olen minä. Mutta huudella ei saa, eikä osoitella sormella. Minä teen tempun jokaiselle, joka yrittää paljastaa minut. Saatan tervata naaman. Rottia saattaa juosta illalla perässä. Tai tulen ikkunan taakse yöllä.”